Jonna julkaisee vuosien tauon jälkeen uuden levyn. Elämä hymyilee laulajalle muutenkin: edessä on muutto Kalifornian aurinkoon aviomiehen luo.

Muistattehan vielä energisen ilopillerin Jonnan?

Jonna (entinen Pirinen, nykyinen Christensen) tuli julkisuuteen Suomen ensimmäisestä kykyjenetsintäohjelmasta, Popstarsista, 2000-luvun alussa. Sen jälkeen hän julkaisi kolme r&b-henkistä levyä, mutta viimeiset vuodet Jonna on elänyt hiljaiseloa.

Tänään Jonna, 32, julkaisee monen vuoden odotuksen jälkeen uuden levyn Sound Mind, joka esittelee ihan uudenlaisen artistin. Kieli on vaihtunut suomesta englanniksi, ja musiikkikin on tyyliltään toisenlaista.

– Mukana on kaikenlaista häröä, säröä ja rumuutta, koska kirjoittamissani teksteissäkin on surua, kipua ja sairautta, Jonna kertoo.

Ei mikään helppo elämä

Jonna jos joku tietää, mistä kirjoittaa.

Laulaja-lauluntekijä varttui Joensuussa. Hänen lapsuuttaan varjosti äidin alkoholismi, ja kun vanhemmat erosivat Jonnan ollessa 12-vuotias, Jonna päätti asua isänsä kanssa. Äidin luona arki olisi ollut epämääräistä, mutta isän luona pystyi lukemaan kokeisiin.

 – Äitini soitti minulle melkein päivittäin humalassa ja toisteli samoja juttuja negatiiviseen sävyyn. Jossain vaiheessa opin sanomaan hänelle, että kuulen hänen olevan humalassa ja laitan siksi luurin kiinni.

 – Minun piti itse vetää rajoja suojellakseni itseäni, Jonna sanoo.

Jonnan äiti ei koskaan päässyt irti alkoholista, vaan juominen vei häneltä hengen.

 – Äitini on ollut minulle varoitusmerkki. Oma alkoholinkäyttö mietitytti aina, koska alkoholismi kulkee meillä selvästi suvussa. Minusta tuli kännissä aina se tyyppi, joka itkee samoja ongelmiaan uudestaan ja uudestaan, Jonna kertoo.

Luterilaisesta mormoniksi

Jonna on ollut kahdesti naimisissa amerikkalaisen mormonimiehen kanssa.

Oikeastaan on ihan sattuma, että tavallisessa tapauskovaisessa luterilaisessa perheessä kasvanut Jonna kääntyi mormoniksi. Siitä voi kiittää Suomeen lähetettyjä mormonilähetyssaarnaajia.

 – Olin parikymppisenä töissä päiväkodissa, jossa lähetyssaarnaajat kävivät laulattamassa lapsia. Koska olin heikkona amerikkalaisiin miehiin, aloin flirttailla heidän kanssaan. Vähitellen tutustuin heidän ajatteluunsa, ja moni asia elämässäni loksahti paikoilleen, Jonna kertoo.

Irtosuhteita harrastanut ja paljon juhlinut nuori nainen huomasi, että elämä olikin paljon kivempaa selvin päin ja ilman seksiä. Moni mormonikirkon oppi toimi hänen kohdallaan hyvin.

 – Muistan, miten juhannuksena juhliminen oli mennyt taas överiksi, ja olin täysin valmis kokeilemaan juomattomuutta. Yllättäen se olikin helppoa. Irtosuhteiden jälkeenkin oli usein paha olo. Ihan kuin olisin antanut hyväksikäyttää itseäni. Tuntui helpolta jättää kaikki esiaviolliset suhteet, Jonna muistelee elämänmuutostaan.

Masennus iskee

Jonna oli vain 21-vuotias solmiessaan ensimmäinen avioliittonsa. Liittoaan hän kuvailee viha-rakkaus-suhteeksi.

 – Olimme molemmat kasvaneet avioeroperheissä, eikä meillä ollut kokemusta pitkästä suhteesta. Riitelimme päivittäin, koska luulimme, että kaikissa suhteissa riidellään. Eihän meillä ollut muuta mallia, Jonna kertoo.

Vuoden avioliiton jälkeen Jonnan aviomies päätti, että heidän on parempi erota. Mies koki, että hän vapauttaa näin Jonnan suhteesta, jossa tämä vain soutaa ja huopaa ja on epävarma.

Suhde oli ollut niin vaikea, että sen aikana Jonna masentui ensimmäisen kerran elämässään. Sittemmin sairaus on uusiutunut useamman kerran. Yleensä masennus on ollut seurausta pettymyksistä. 

 – Kun olen masentunut, tuntuu, että haluan vain luovuttaa, etten jaksa tehdä enää mitään. Voisin katsoa yöpuvussa telkkaria aamusta iltaan, Jonna kuvailee.

Jonna haluaa puhua masennuksesta avoimesti, koska on paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan joutuneet kokemaan samaa. He eivät Jonnan mielestä ymmärrä, mistä on kyse.

 – Masennus ei ole asennekysymys. Se ei ole niin yksinkertaista, vaan kyse on aivokemiallisesta tilasta.

 – Meillä suomalaisilla tuntuu sitä paitsi olevan luontaisesti itseämme soimaavia ja vähätteleviä ajatuksia.

Valoa kohti

Jonna on käynyt terapiassa vuosia, ja hän haluaisi pöllyttää myös siihen liitettyjä uskomuksia.

 – En olisi selvinnyt ilman terapiaa, jossa olen voinut käsitellä äitini menetystä ja avioeroani. Terapiassa käymistä usein hävetään, koska ajatellaan, että terapiaa tarvitseva on hullu. Minun mielestäni se, joka käy terapiassa, on fiksu, Jonna sanoo.

 – Olen koukussa itseni kehittämiseen, ja siitähän terapiassakin on kyse. Se antaa työkaluja elämään.

Tällä hetkellä elämä hymyilee Jonnalle. Viimein seitsemän vuoden odotuksen jälkeen käsissä on levy, josta hän on todella ylpeä.

Ensimmäinen avioliitto ei jäänyt Jonnan ainoaksi. Mormonikirkon konferenssissa Tanskassa vuonna 2009 hän tapasi nykyisen miehensä, amerikkalaisen Benjamin Christensenin.

 – Benjamin piiritti minua, mutten ollut aluksi kiinnostunut, koska hän tuntui niin smooth talkerilta.  Onneksi tajusin, ettei hän ollut mikään peluri, vaan oikeasti kiinnostunut minusta, Jonna muistelee.

 – Amerikkalaiset miehet tietävät, miten hurmata minut. He ovat sellaisia herrasmiehiä, osaavat kehua oikealla tavalla. Nykyinen mieheni hurmaa kaikki mummotkin kehuillaan, laulaja nauraa.
 
Lokakuun lopussa Jonnalla on edessä muutto aurinkoiseen Kaliforniaan, jonne Piilaaksossa työskentelevä puoliso on jo asettunut.

Kaliforniassa Jonna on asunut aiemminkin, ja hän odottaa innolla vanhojen ystäviensä tapaamista. Jos kaikki menee hyvin, laulaja saa sovittua kiertueen myös uuteen kotimaahansa.

 – Kun tämä vauva, eli levy, on nyt saatu ulos ja kiertue Jenkeissä tehtyä, seuraava suunnitelma on, että yritämme vauvaa oikeasti, Jonna paljastaa.

 – Olemme olleet Benjaminin kanssa naimisissa jo viisi vuotta, ja olen valmis seuraavaan elämänvaiheeseen, jossa kaikki ei pyöri itsekkäästi oman navan ympärillä.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.