Jos jokin yhtye jäi mieleen 1980-luvulta, se on Dingo! Kuvat: Sanoma-arkisto
Jos jokin yhtye jäi mieleen 1980-luvulta, se on Dingo! Kuvat: Sanoma-arkisto

Autiotalo. Nahkatakkinen tyttö. Levoton tuhkimo. 1970-luvulla syntyneet muistavat nämä kappaleet ikuisesti.

Supersuosittu ja teinihysteriaa lietsonut Dingo hajosi runsaat 30 vuotta sitten. Moni fani muistaa hajoamispäivän yhä surullisena: silloin kasetilta soitettiin tuttuja kappaleita ja sifonkihuivit pyöritettiin ranteisiin entistä tiukemmin.

Nyt Ilta-Sanomien tietojen mukaan yhtye on tekemässä comebackia. Huhut saivat alkunsa, kun yhtyeestä tutut Neumann, Jonttu, Quuppa, Pepe ja Pete kutsuivat mediaa tiedotustilaisuuteen perjantaiksi

Kysyimme Dingo-faneilta ja muilta aikalaisilta muistoja ajasta, kun laulaja Pertti ”Nipa” Neumann villitsi Suomen neitoja ja C-kasetilta kuunneltiin Kerjäläisten valtakuntaa.

1. Isän harteet koetuksella

”Olin seitsenvuotiaana epätoivoisen rakastunut Nipaan. Onneni täyttymys oli, kun yhtye esiintyi ikärajattomassa ilmaiskonsertissa Kemin Meripuistossa eli minäkin pääsin keikalle, kun koko perheen voimin lähdettiin katsomaan. Neumannilla oli tapana ottaa Autiotalo-kappaleen aikana reppuselkäänsä aina joku tyttö yleisöstä. Tunsin syvää katkeruutta, kun itse jouduin katsomaan biisin isäni harteilta istuen, koska eihän se nyt mitään sakkolihaa sinne lavalle nostanut, vaan jonkun teinitytön, jolla oli jo tissit ja kaikkea. Mulla ei ollut mitään tsänssejä.” Katri, 37

2. Kyttäyskeikka Poriin

”Silloin kun Dingo-kuume oli kovimmillaan, kävimme usein äidin serkun luona Porissa. Koko ajan, kun ajelimme siellä ympäriinsä, pidin silmät auki, jos vaikka näkyisi vilaus Quupasta tai Nipasta.” Minna, 40

3. Naamiaishurmuri

”Olin ala-asteen toisella tai kolmannella luokalla, kun Dingo-huuma oli kuumimmillaan. Koulussamme järjestettiin naamiaiset, joiden ehdoton huipentuma oli se, kun rinnakkaisluokan Toni Nieminen, sittemmin menestynyt mäkihyppääjä, oli pukeutunut Neumanniksi. Dingoa fanittaneet tytöt olivat näystä ihan pähkinöinä.” Inka, 41

”Koulussamme järjestettiin naamiaiset, joiden ehdoton huipentuma oli se, kun rinnakkaisluokan Toni Nieminen oli pukeutunut Neumanniksi.”

4. Se kuuluisa sifonkihuivi

”Vihasin Dingoa, mutta kuljin sifonkihuivi kädessä Hanoi Rocksin vuoksi. Aina otti päähän, kun joku luuli minua Dingo-faniksi sen takia.

Toki osaan silti edelleen ulkoa Nahkatakkisen tytön, Levottoman tuhkimon, Lakatut varpaankynnet, Apinantarhaan, Lähetyssaarnaajan ja Ainon.” Tarja, 39

5. Oi koiraparkaa!

”Ystävälläni on pieni koira nimeltä Rio. Aina, kun tapaamme, iskee välitön pakko vetäistä säe ”Rio ohoi, mä lähdin banaanilaivalla pois”. Sitä ei vain voi välttää.” Sanna, 42

6. ”Tahdon kanssasi naimisiin, Nipa”

”Dingoa piti päästä kuuntelemaan jokaisella automatkalla, välitunnilla ja koulun levyraadissa. Käsityötunnilla ompelimme sifonkikankaasta huiveja. Ja ihan parasta oli, kun kesälomalla kummitäti otti mukaansa ja pääsin Dingon ikärajattomalle keikalle, vaikka vanhempani hieman vastustelivat ja pelkäsivätkin sen hysterian puolesta. En tiennyt ketään ihanampaa miestä kuin Neumann, ja minulla oli konsertissa mukana kyltti, että 'Tahdon kanssasi naimisiin, Nipa'.” Anna, 37

7. Pörrö ja muovikorvikset

”Dingo-ilmiön alkaessa olin juuri siirtymässä lapsuudesta varhaiseen teiniyteen. Tähän liittyivät siis myös ensimmäiset hiusten muotoilutuotekokeilut, koska tukkaa yritettiin saada samannäköiseksi pörröksi kuin Neumannilla. Samoin suuret samanlaiset muovikorvikset ja sifonkihuivit sekä Dingo-paidat kuuluivat lookiin. Musiikkia kuunneltiin kotona kasettisoittimella. Nimeni on Dingo ja Kerjäläisten valtakunta -kasetit pyörivät huoneessani taukoamatta, ja silloin ärsytti todella paljon, kun isä kommentoi, ettei solisti osaa laulaa.” Hanna, 38

8. Haave jäi toteutumatta

”Kun Dingo-huuma oli kovimmillaan, keikoille ei ollut meillä nuorilla vielä menemistä eikä niitä maalla pohjoisessa lähellä ollutkaan. Televisiosta joskus harvoin näki Dingon esiintymistä. Muistan erään televisioinnin, jossa Autiotalon aikana Neumann otti yleisöstä tytön reppuselkään ja koko Suomen teinitytöt tunsivat kauheaa mustasukkaisuutta, minä mukaan lukien. Lehdetkin kirjoittivat, että tyttöä jopa uhkailtiin. Kaikki lehtijutut esimerkiksi Suosikista piti tietysti hankkia, samoin vhs-nauhoja. Suuri haave oli nähdä heidät joskus livenä, eikä se ehtinyt koskaan toteutua, kun keikat jo loppuivatkin, ja tämä teini meni sitten ekoille sellaisilleen katsomaan Juliet Jonesin sydäntä ja Bocart co:ta.” Jaana, 43

”Neumannin hanskat oli jotenkin todella siistit. Tein sellaiset itselleni aina, kun kävin lähikipsalta hakemassa irtsareita.”

9. Neumann-hanskat kioskipussista

”En ole ikinä edes ollut Dingo-fani, mutta eihän siltä hysterialta voinut välttyä. Olin pahimman hysterian aikoihin vasta 3-vuotias, mutta Kouvolassa Neumann-fanitus oli huipussaan vielä silloinkin, kun olin kuusivuotias. Perin isoveljeltäni Suosikista irrotetut Dingo-julisteet, ja musta ne Neumannin hanskat oli jotenkin todella siistit. Tein sellaiset itselleni aina, kun kävin lähikipsalta hakemassa irtsareita. Siis siihen aikaan irtokarkit sai pienessä, läpinäkyvässä muovipussissa, joista sitten leikkelin ikiomat Dingo-hanskat. Olin niistä tosi ylpeä – ja varmaan tunsin jollain lailla olevani mukana siinä järjettömässä hypessä siitä huolimatta, että Dingo olikin kai enemmän 1970-luvulla kuin 80-luvun alussa syntyneiden juttu.” Maria, 35

Kerro oma tarinasi

Millaisia muistoja sinulla on Dingo-huumasta? Kerro kommenttisi alla olevassa kommentointikentässä.

Kysely

OIitko Dingo-fani?

Kyllä
Kyllä
74.0%
En
En
25.9%
Ääniä yhteensä: 27
mies83

Dingo-fanin ikimuistoinen hetki: Toni Nieminen Neumannina – ja 8 muuta tarinaa teinihysteriasta

Olin noin 7-vuotias (1990) kun kaverini isosisko oli vielä dingo-fani. Oltiin kaverilla yökylässä kun kaverin isä tuli töistä kotiin ja heitti koko konkkaronkan ulos talostaan. Ne oli kaikki dingo-faneja. Dingon musiikki soi kovaan ääneen ja ne tyhjens jääkaapin ruuista. Kaverin isä huusi että täällä ei tommosta roskaa kuunnella.
Lue kommentti

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.