Carita Kilpinen käsittelee menneisyytensä tapahtumia taiteessaan. Kuvat: Juha Salminen
Carita Kilpinen käsittelee menneisyytensä tapahtumia taiteessaan. Kuvat: Juha Salminen

Carita Kilpinen koki lapsuudessaan ja nuoruudessaan niin pahoja asioita, että niistä selviäminen on vaatinut 12 vuoden terapian. – Yksi osa minusta jäi kipuun, toinen jatkoi niin kuin mitään ei olisi sattunut.

Carita Kilpisellä, 34, on kirkas katse ja lämmin hymy. Hänen elämänsä täyttyy lapsiperheen arjesta, taiteen tekemisestä, yrittäjyydestä ja kotiäitiydestä. Päällepäin on vaikea uskoa, millaisia kokemuksia hän kantaa sisällään.

Caritalla on dissosiaatiohäiriö, eli hänen mielensä on hajonnut pirstaleiksi jatkuvan traumatisoitumisen seurauksena. Caritan traumat syntyivät lapsuudessa ja nuoruudessa. Vuosia Carita on kärsinyt dissosiaatiohäiriöön liittyvistä paniikki- ja raivokohtauksista sekä muistikatkoksista. Kun yksi persoonan osa vaihtuu toiseen, saattaa häneltä kadota tunteja, joskus jopa päiviä.

Silti Carita tuntee suurta kiitollisuutta dissosiaatiotaan kohtaan.

– Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä oloissa.

Kadonnut, ruusuinen lapsuus

Pitkään Carita oli sitä mieltä, että hän eli onnellisen lapsuuden. Hän uskoi, että vaikeudet alkoivat vasta murrosiässä ja johtuivat siitä, että hän oli itse niin hankala.

Menneisyyden ympärillä oli outo harso. Muistikuvat olivat sekoittuneet: niistä puuttui palasia, tai sitten Carita ajatteli asioiden tapahtuneen jollekin toiselle. Vasta terapiassa harso väistyi ja tunteet yhdistyivät muistikuviin.

– Ymmärrän nyt, että kun kauheuksia tapahtui, minä hajosin. Yksi osa minusta jäi kipuun ja kauhuun, toisessa osassa muodostui vääristynyt unenomainen muisto, joka peitti oikean tapahtumakulun alleen, ja kolmas osa jatkoi niin kuin mitään ei olisi sattunut.

”Kukaan ei kysynyt, miksi piirsin kuvia, joissa näkyi vain pääkalloja, ristejä ja hautausmaita.”

Kun Carita oli kymmenen, hänelle syntyi pikkusisko. Caritalla oli isänsä aiemmasta liitosta kolme reilusti vanhempaa isosisarusta, jotka asuivat äidillään. Sisaruspuoliaan Carita tapasi hyvin harvoin.

– Muutimme hurjan paljon – pelkästään ala-asteella vaihdoin koulua seitsemän kertaa, Carita muistelee.

– Koska paikkakunnat ja koulut vaihtuivat, kohtaamani aikuiset eivät nähneet hätääni. Kukaan ei kysynyt, miksi piirsin kuvia, joissa näkyi vain pääkalloja, ristejä ja hautausmaita.

Helppo uhri kiusaajille

Viidennellä luokalla alkanut koulukiusaaminen jatkui vaihtelevasti läpi koko yläasteen. Carita oli kiusaajille helppo uhri, sillä häneltä puuttuivat keinot suojella itseään.

– Minulle sai tehdä mitä vain. Muistan, kun eräs poika pyöritti minua kuin räsynukkea ja heitti ojaan. Nauroin muiden mukana.

Pahimmillaan kiusaaminen oli kidutusta ja jopa seksuaalista väkivaltaa. Murrosiässä Carita alkoi oireilla pahaa oloaan. Hänellä oli muistikatkoksia, poissaolokohtauksia ja syömishäiriöitä. Yöt täyttyivät painajaisista.

Carita uhosi, kapinoi ja pyöri kaltaistensa rikkinäisten nuorten joukossa.

– Lopulta viiltelin itseäni ystävieni edessä. Se tulkittiin huomionhakuisuudeksi, kukaan ei kuullut hätähuutoani, Carita sanoo.

Aloittaessaan Turussa taide- ja viestintälukion Carita muutti pois kotoa. Lukiosta ei kuitenkaan tullut mitään. Carita oli yksin ja hukassa.

Ratkaiseva puhelinsoitto

19-vuotiaana Carita lähti hetken mielijohteesta Ibizalle töihin. Vaikka hän oli välillä vainoharhainen, pelkäsi ja heräsi omaan huutoonsa, oli hän saarella kahden vuoden ajan lähes onnellinen.

Sitten Carita sai isoveljeltään puhelinsoiton, joka muutti kaiken.

– Ajattelin, että veljeni puhuu hulluja. Minun lapsuuteni oli ruusuilla tanssimista!

Vaikka Carita kielsi alussa kaiken, hän palasi Suomeen. Isoveljen houkuttelemana Carita aloitti terapian.

– Alussa olin lähinnä hiljaa ja muissa maailmoissa – tai sitten paniikissa ja aggressiivinen. Hiljalleen syntyi luottamus. Minulla on ollut onni löytää superhyvä terapeutti, jonka avulla moni asia on loksahtanut paikalleen.


Carita kirjoittaa parhaillaan omaa tarinaansa kirjaan.

Terapiassa Carita koki olonsa vihdoin niin turvalliseksi, että uskalsi astua menneisyyteensä ja kohdata kipeät muistot.

– Terapian itsetarkoitus ei ole repiä vanhoja haavoja auki, vaan rakentaa sisäistä turvaa sekä yhteistyötä eri persoonan osien välille. Samalla lisääntyy itsensä hyväksyminen ja ymmärtäminen.

12 vuoden terapia

Caritalla on dissosiaatiohäiriön vaikein muoto, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Siinä persoonallisuus on jakautunut monimutkaisesti ja sen osat ovat erillään ja itsenäisiä. Caritan sisällä on monta minää ja siksi usein kuvien ja äänten sekamelska.

Koska tunteet ja kokemukset eivät siirry persoonallisuuden osasta toiseen, hänelle voi tulla poissaolokohtauksia, muistiaukkoja ja aistiharhoja.

– Terapiasta lähtiessäni joudun usein hiljentämään sisäiset lapseni ja muistuttamaan itseäni, että olen aikuinen ihminen, joka osaa ajaa autoa.

”Koru toimii ankkurina. Sen helinä auttaa minua muistamaan, että nyt on nyt.”

Kaksitoista vuotta jatkuneen psykoterapian ansiosta Carita on alkanut hiljalleen eheytyä. Muistikatkokset, paniikki ja aggressio ovat hellittäneet.

Enää Carita ei vajoa masennukseen eikä toivo kuolevansa. Enää häntä ei ole kiidätetty ambulanssilla sairaalaan kipu- tai huimauskohtauksen iskiessä. Eikä hän enää hakkaa hallitsemattoman raivon vallassa nyrkkiään lattiaan.

– Terapia on pelastanut minut.

Ääni kuuluviin taiteen avulla

Istumme Caritan kanssa hänen valoisassa olohuoneessaan. Caritan aviomies on lähtenyt 1- ja 5-vuotiaiden poikien kanssa pois, jotta voimme puhua kaikessa rauhassa. Kertoessaan tarinaansa Carita pyörittelee kädessään kaunista nilkkakorua.

– Koru toimii ankkurina. Sen helinä auttaa minua muistamaan, että nyt on nyt. On vuosi 2017, olemme Nurmijärvellä, minulla on ihana mies ja kaksi lasta. Mitään pahaa ei tapahdu.

Kodin ikkunoista näkee kauas joka suuntaan. Ympärillä avautuu peltoja, joiden takana kohoaa metsää. Piha on iso ja aidattu. Kaikki tämä vahvistaa Caritan turvallisuudentunnetta.

– Kun tulimme katsomaan taloa ensimmäistä kertaa, tiesin, että tässä se on. Tähän saviseen maahan työnnän juureni.

Carita elättää itsensä yrittäjänä – hän tekee nettisivuja, taidetta ja suunnittelutöitä. Hän on taitava monessa asiassa ja kaikessa itseoppinut.

Kodin seiniä koristaa Caritan tekemä taide. Hän käyttää hiekkaa ja Egyptin savea. Teoksissa toistuvat tutut symbolit, kuten naamiot ja perhosensiivet.

– Taide on aina ollut minulle henkireikä. Se on tapa kertoa asioista, joita en voi sanoa ääneen.

Eheyttävä äitiys

Terapian ja taiteen tekemisen lisäksi turvallinen parisuhde on tukenut Carita Kilpisen paranemista.

– Myös äitiys on ollut äärimmäisen voimaannuttavaa. Ensimmäinen synnytys oli traumaattinen, mutta toinen oli korjaava kokemus. Olin jälleen toisten armoilla, mutta tulinkin kohdatuksi ja kuulluksi. Toisella kerralla osasin vaatia – ja onnekseni löysin upeita ammattilaisia, jotka halusivat auttaa.

Kun on traumaattinen menneisyys, lapsen syntymä voi laukaista monia kipeitä muistoja.

– Vanhemmaksi kasvaminen oli ensimmäisen lapseni kanssa vaikeaa. Ilman terapiaa en olisi selvinnyt siitä. Nyt osaan nauttia tästä vauva-ajasta. Sisälläni on enimmäkseen rauha.

” Annan lapsilleni sellaisen lapsuuden, joka minunkin olisi kuulunut saada.”

– Olen päättänyt, että en jätä traumaani perinnöksi lapsilleni. Annan lapsilleni sellaisen lapsuuden, joka minunkin olisi kuulunut saada. Kun pidän heitä sylissä, hellin samalla myös omaa sisäistä lastani. Äitiys on suurin rakkaudellinen asia elämässäni.

Carita on päättänyt puhua kokemuksistaan, sillä trauma saa voimansa salailusta. Nyt hän kirjoittaa omaa tarinaansa kirjaan, jossa on myös muiden dissosiaatiohäiriön kanssa elävien tarinoita.

– Elämäni on nykyään valoisaa. Olen kokenut äärimmäisiä onnentunteita leikkiessäni lasteni kanssa, ajaessani autoa hyvän musiikin soidessa tai metsässä kävellessäni. Minä olen selviytynyt.

Dissosiaatiohäiriö syntyy traumasta

Dissosiaatiohäiriössä normaali tajunnan, muistojen, identiteetin ja havaintojen yhdistyminen on vääristynyt. Ihmisen persoonallisuus jakautuu trauman seurauksena vähintään kahteen osaan. Osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen, toinen osa pyrkii jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jotta selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta.

Moni häiriöstä kärsivä elää päällisin puolin ihan tavallista elämää. Oireet vaihtelevat paljon, ja niistä voi olla vaikea saada otetta. On sietämättömiä tunnetiloja, takautumia, aistivääristymiä sekä kokemuksia, että oma itse tai ympäristö on vieras. Moni kokee elävänsä kuin elokuvassa tai unessa tai toimivansa kuin robotti.

Traumatisoitumisen taustalla voi olla seksuaalista hyväksikäyttöä tai yhtä hyvin fyysistä väkivaltaa, tarpeiden laiminlyöntiä, emotionaalista kaltoinkohtelua tai kiusaamista.

Asiantuntijana psykiatri, terapeutti Anssi Leikola. Lisätietoa dissosiaatiohäiriövertaissivustolta.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.