Kristiina Leskisen pisin aika ilman oireita on ollut tähän mennessä kolme päivää. Kuva: Susanna Kekkonen
Kristiina Leskisen pisin aika ilman oireita on ollut tähän mennessä kolme päivää. Kuva: Susanna Kekkonen

Borrelioosi on saanut Kristiina Leskisen nukahtelemaan kesken automatkan, unohtamaan kotiosoitteen ja pakottanut miettimään ihmissuhteita uusiksi. – Silti moni on epäillyt, että minua ei vaivaa mikään. Se satuttaa, Kristiina sanoo.

Kevättalvella 2014 Kristiina Leskinen, 44, istui kohmeisena ratikkapysäkillä ja tuijotti ihmisiä ympärillään. ”Jos muut jaksavat, minunkin on pakko”, Kristiina toisteli itselleen.

Konttorilla hän veti päälleen villapaidan, kahdet villahousut, villasukat ja sormikkaat, koska paleli vielä sisälläkin. Hän ei tahtonut muistaa mitään. Kun kollega pyysi Kristiinaa tekemään jotain, hän unohti homman heti.

Kristiinan jalat olivat niin jäykät, että askel muuttui tönköksi köpöttelyksi. Yksikin kerros portaita oli liikaa. Sivutyö jumppaohjaajana ja personal trainerina oli pakko lopettaa, koska kaikki liikkuminen sattui.

Öisin Kristiina epäili vaihdevuosia, sillä hän paleli ja hikoili vuorotellen. Pahinta oli kuitenkin väsymys, joka ei hellittänyt millään. Maaliskuussa Kristiinan keho sanoi sopimuksensa irti.

– Yhtenä aamuna sanoin miehelleni, että en enää pääse sängystä ylös, koska olen niin poikki. En saanut edes kättä nostettua, Kristiina kertoo.– Olin peloissani, ja koko muu perhekin oli huolissaan. Ymmärsin, etten ole kunnossa, mutta en sitä, miksi.

Samana päivänä Kristiina hakeutui lääkäriin. Kesti kuukausia, ennen kuin hän sai tietää oireidensa syyn. Kesäkuussa 2014 Kristiinalla diagnosoitiin krooninen borrelioosi, puutiaispunkin levittämästä borrelia-bakteerista aiheutuva infektiotauti.

Hirveästä hirveämpään

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan borrelioositapausten määrä on kahdessakymmenessä vuodessa moninkertaistunut. Vuonna 1995 tapauksia oli 345. Viime vuonna niitä todettiin Suomessa lähes 1700. Tautia levittää puutiaispunkki, jota esiintyy erityisesti saaristossa ja rannikkoseudulla, mutta myös sisämaissa eteläistä Lappia myöten. Viime vuosina punkkien määrä on lisääntynyt ympäri Suomea.

Kristiina ei saanut diagnoosia helposti. Tauti on viheliäinen, sillä se pystyy muuttamaan muotoaan, piiloutumaan ja huijaamaan testejä. Viralliset diagnoosipaperit Kristiina joutui hakemaan Saksasta. Saksalainen lääkäri epäili, että Kristiina on sairastanut tautia tietämättään todennäköisesti jo lapsesta asti.

Uutinen sairaudesta aiheutti ristiriitaisia tunteita.

– Olin peloissani, koska tiesin, että ihmiset ovat tämän takia sokeutuneet ja joutuneet pyörätuoliin. Samaan aikaan olin helpottunut, koska minulla ei ollut mitään, mikä veisi hengen hetkessä.

Kristiina alettiin hoitaa Suomessa saksalaisen hoitolinjauksen mukaan. Hän kävi antibioottitiputuksessa kolme kertaa viikossa ja söi neljää eri antibioottia. Lisäksi Kristiina aloitti askeettisen ruokavalion, jonka tarkoituksena oli alentaa kehon tulehdustilaa. Sokeri, gluteiini ja maito joutuivat pannaan. Aluksi hän söi vain kurkkua, kalaa ja yhtä lajia salaattia.

Dieetin ja lääkkeiden takia oireet pahenivat.

– Olin aivan kyykyssä. Käveleminen sattui, en pysynyt pystyssä ja minulla oli kovia vatsakipuja.

Lopulta antibioottihoito oli pakko lopettaa. Nyt Kristiinaa hoidetaan ruokavalion lisäksi yrteillä. Sairauslomalla hän on ollut viime kesästä asti.

Kroonisesta borrelioosista kiistellään maailmanlaajuisesti. Suomalaisen hoitoperiaatteen mukaan kroonistunutta borrelioosia ei käytännössä tarvitse hoitaa, joten lääkkeisiin ja lääkärikäynteihin ei saa tukea. Sairastuneelle kustannukset ovat iso asia. 

– Kun kävin antibioottitiputuksessa, puhuimme, että otetaan lainaa, jos tarve vaatii. Terveyteni on kuitenkin etusijalla. Haluan tehdä kaikkeni, että pääsen kuntoon.

Tällä hetkellä pelkästään Kristiinan lääkkeisiin menee noin 350 euroa kuukaudessa.

– Myös yksityislääkärillä käynnit ja saksalaiset testit maksavat maltaita. En edes halua tietää tarkkaan, kuinka paljon tähän on mennyt.

"Et sinä ole sairas!"

Kristiinalla ja hänen aviomiehellään muusikko Leri Leskisellä on kolme yhteistä lasta. Teini-ikäiset Santeri ja Waltteri sekä kuusivuotias Viljami tietävät äitinsä sairaudesta kaiken. Asiasta puhutaan perheessä avoimesti, ja nuorimmainen jakelee silloin tällöin jopa ruokavaliovinkkejä äidilleen. Sairauden kanssa perhe-elämä ei ole kuitenkaan aivan helppoa.

– Joskus ruokaa tehdessä iskee niin hirveä väsymys, että on pakko huilata. Välillä koen alemmuudentunteita, kun en jaksa edes potkia palloa Viljamin kanssa. Mutta sen tunteen kanssa on oltava järkevä. On vaan opittava ymmärtämään, että kaikkeen en nyt pysty.

Kristiina joutuu usein kieltäytymään ystävien kahvittelukutsuista. Myöhäisillan jutustelusessiot keittiöpöydän ääressä ovat tällä hetkellä vain kaukainen muisto, koska hereillä pysyminen on vaikeaa. Kristiina rakastaa käydä teatterissa ja elokuvissa, mutta sairauden takia ne ovat jääneet vähemmälle.

– Kipeänä haluaa helposti eristäytyä. Lähimmilleen voi sanoa, että olisi ihanaa, jos tulisit kylään, mutta nyt en jaksa. Muut eivät aina ymmärrä, että pelkkä ajatus pukeutumisesta ja suihkussa käymisestä on jonain päivinä todella rankka.

Kristiina on kokenut myös paheksuntaa tautinsa takia.

– Sairauttani ei näe ulospäin. Moni lähipiirissäni on epäillyt, että minua ei vaivaa yhtään mikään, koska hymyilen yhä ja näytän samalta kuin ennenkin. Se satuttaa. Ulkopuolisen on helppo vähätellä oireitani, koska näitä oireita ei voi kuvitellakaan. Uupumukseni ei mene nukkumalla ohi.

Suurin osa kuitenkin ymmärtää Kristiinan sairautta. Varsinkin kaikista lähimmät ihmiset ovat jaksaneet tsempata ja auttaa.

– Olen ollut aina itsenäinen ja toimelias. Nyt muut ovat joutuneet ottamaan vastuuta puolestani, Kristiina sanoo.

– Mieheni on lyhentänyt työpäiväänsä. Hän huolehtii minusta entistä enemmän, ja sairauteni on lähentänyt minua ja Leriä. Olemme ymmärtäneet, että terveys ei ole itsestäänselvyys.

Pikkuhiljaa Kristiinan vointi on kohentunut. Jatkuva uupumus kuitenkin pysyy, vaikka parempia päiviä on jo enemmän.

– Tässä on perustilana se, että herään aamulla ihan pöhnässä. Koskaan ei ole levännyt olo ja aina tekee mieli mennä pitkälleen, hän kuvailee.

– Jos sukujuhlissa seurustelen ihmisten kanssa, olen pahimmillaan useita päiviä voimaton. Pitkään venyneet illat kostautuvat. Vaikka muut juovat viinat, minä saan krapulan.

Pitkälle meneviä suunnitelmia Kristiinan on vaikea tehdä. Tauti on arvaamaton ja saattaa myös pahentua. 

– En voi koskaan tietää, mikä olo minulla on kuukauden päästä tiistaina kello kahdeksan. Olen nukkunut teatterissa, kun uupumus on iskenyt.

Sadan metrin kuntoilija

Kristiina on aina ollut intohimoinen liikkuja. Siksi hänen on välillä vaikea ymmärtää, että keho ei enää pysty äärisuorituksiin.

– Taudin toteamisen jälkeen liikuntasuositukseni oli sata metriä kävelyä merenrannassa. Se tuntui todella koomiselta neuvolta ihmiselle, joka on juossut 20 kilometriä tuosta vain!

Urheilijan elämästä luopuminen ei ole Kristiinalle uusi asia. Nuorena hän harrasti kilpatanssia, mutta joutui heittämään sille hyvästit ylioppilaaksi valmistumisen kynnyksellä. Kaksi viikkoa ennen penkkareitaan Kristiina joutui kolariin, jossa lyhtypylväs tuli auton ovesta sisään. Viisi senttimetriä Kristiinan reisiluusta meni murusiksi. Samalla menivät uusiksi kaikki tulevaisuudensuunnitelmat.

– Koska olen aiemmin kohdannut jotain tuollaista, minun on ollut helpompi suhtautua tähän, hän sanoo.

Tanssin jälkeen intohimo siirtyi jumppaan. Kristiina rakastaa tanssillista liikuntaa, erityisesti salsaa. Kuntosalilla hän on aina vetänyt täysillä.

Nyt Kristiina saa liikkua matalalla sykkeellä korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Nivelet ovat jäykät ja kipeät, eikä vartalon notkeuskaan ole entisensä. Jos Kristiina lähtee revittelemään liikaa, keho käskee hidastamaan.

– Jos innostun liikaa, olen viisi päivää ihan kuollut. Silloin ajattelen, että ei tästä tule mitään. Olo on toivoton. Mutta lopulta ymmärrän, että kyllä se tästä pikkuhiljaa. Tämä sairaus on kuin maraton, eikä sitä pidä ajatella sadan metrin juoksuna.

Kristiina ei aio luopua urheilusta, vaikka se onkin nyt vaikeaa.

– Ehkä tässä iässä alkaa olla jo hyvä, että tykitystreeni loppuu. Keskityn rauhallisempiin lajeihin, Kristiina kertoo.

Hurttia huumoria

Viime kesänä aihetta iloon oli vaikea löytää mistään. Pyykkikori saattoi olla täynnä, mutta Kristiina ei jaksanut nousta niitä lajittelemaan. Bussin tärinä käynnisti kamalat kipukohtaukset. Espanjan-lomalla liikkuminen oli yhtä vaikeaa kuin 90-vuotiaalla mummolla. Sairaus oli pahimmillaan.

Kristiina on itkenyt sairauttaan, mutta pystyy nyt suhtautumaan siihen myös huumorilla. Tauti aiheuttaa paljon neurologisia oireita, kuten unohtelua, sekavuutta ja puhevaikeuksia. Myös Kristiinan näkökyky on heikentynyt.

– Olen eksynyt läheiseen Citymarkettiin ja unohtanut kotiosoitteeni. En vieläkään uskalla ajaa autoa pitkiä matkoja, koska uni saattaa tulla kesken kaiken.

Kommelluksille voi kuitenkin nauraa yhdessä läheisten kanssa.

– Puhumme sairaudesta omana persoonanaan, jonka nimi on Borre. Joskus sekoilen sanoissani, ja kaikki saattavat hihitellä minulle, että kuulitsä Borre mitä sä just sanoit!

– Minusta on hyvä, että tälle voi nauraa, Kristiina sanoo.

Vaikka borreliabakteeri ei koskaan poistu Kristiinan kehosta, sairaus voidaan saada lepovaiheeseen. Silloin oireita ei ole. Siksi Kristiina katsoo tulevaa valoisasti.

Töihin hän toivoo pääsevänsä palaamaan mahdollisimman pian. Työkavereita on jo kova ikävä, niin myös suklaata ja irtokarkkeja. Yhtä asiaa Kristiina kaipaa enemmän kuin mitään:

– Kaipaan eniten entisiä voimiani ja jaksamista. Sitä normaalia oloa, kun ei ole poikki ja pää sumussa. Sitä, että jaksan touhuta poikien kanssa, hän sanoo.

– Haluan uskoa, että voin vielä jättää taudin taakseni ja olla se sama Krisu, joka olin ennen borreliaa.

Leri Leskinen:

”Kristiina on huippuvaimo ja -äiti”


"Juuri ennen Krisun diagnoosia katsoimme dokumenttia borrelioosista, jossa näytettiin todella karuja kohtaloita. Tieto tuli seuraavana päivänä. Tietenkin se järkytti.

On rankkaa katsoa, kun toinen ei vierellä jaksa. Aiemmin olin ihan nolona, koska Kristiina oli niin paljon paremmassa kondiksessa kuin minä. Nyt hän jaksaa mennä juoksumatolla viisi minuuttia. Se surettaa minua.

Yritän tukea häntä niin paljon kuin voin. Osallistun kotitöihin ja maksan lääkärikulut, koska ulkopuolelta tukea ei saa. Olen yrittäjä ja usein todella kiireinen, mutta nyt ei auta kuin tsempata.

Krisu on fiilisihminen, joten yritän nyt hillitä pahimpia töyssyjä omassa luonteessani. Muusikoiden kanssa työskennellessä tunteet ovat pinnassa, joten minun pitää välillä nieleskellä, etten räyhää liikaa.

En voisi kuvitella parempaa vaimoa. Parasta Kristiinassa on hänen peräänantamattomuutensa. Hän ottaa sairaudestaan selvää ja tsemppaa, vaikka veto onkin poissa. On uskomatonta, miten hän pystyy siihen. Haluamme koko perhe, että Krisu paranee. Hän on todella kaunis ihminen, sisäisesi ja ulkoisesti. Hän on huippuäiti."

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.

 

Madonna juhli viikolla syntymäpäiviään ja julkaisi sen kunniaksi kuvan koko perheestään.

Popin kuningatar Madonna, 59, jakoi perjantaina ensimmäistä kertaa koskaan yhteiskuvan kaikkien lastensa kanssa. Kuvassa Madonnan kanssa poseeraavat pojat Rocco, 17, ja David, 11, sekä tyttäret Lourdes, 20, Mercy James, 11, ja 4-vuotiaat kaksoset Estere ja Stella.

Kuva on julkaistu Madonnan syntymäpäivän kunniaksi. Hän täytti 59 vuotta 16. elokuuta. Syntymäpäiviään hän juhli Italiassa.

 

Birthday 🎉🎂🎈🇮🇹♥️

A post shared by Madonna (@madonna) on

Lourdes ja Rocco ovat Madonnan biologisia lapsia. Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Roccon isä on elokuvaohjaaja Guy Ritchie, jonka kanssa Madonna erosi vuonna 2008. David, Mercy James, Estere ja Stella ovat adoptoitu Malawista.

Madonna adoptoi Esteren ja Stellan Malawista viime helmikuussa. Alkuvuodesta prosessi tuotti ongelmia. Tyttöjen isä väitti, ettei adoptio mennyt hänelle kerrottujen suunnitelmien mukaan.

– Minulle kerrottiin alussa, että Esther ja Stella menevät asumaan rikkaan naisen luo ulkomaille, ja että hän antaa heille kunnon koulutuksen ja palauttaa heidät sitten minulle, asumaan kanssani ja auttamaan perhettäni, tyttöjen biologinen isä Adam Mwalen kertoi.

Lue lisää täältä: Madonna julkaisi iloisen videon adoptiokaksosistaan – tyttöjen isä väittää, että häntä on huijattu

Myös Madonnan aiemmat adoptiot kuohuttivat. Vuonna 2006 laulaja adoptoi Malawista Davidin ja vuonna 2009 Mercy Jamesin. Erityisesti Mercyn adoptio synnytti kritiikkiä.

Tytön äiti kuoli synnytyksessä, ja sukulaiset sijoittivat lapsen orpokotiin. Jälkikäteen isovanhemmat kuitenkin kertoivat suunnitelleensa, että olisivat ottaneet lapsen hoitaakseen, kun tämä on 6-vuotias. He syyttivät Madonnaa lapsen varastamisesta ja repimisestä juuriltaan. Alun perin he olivat hyväksyneet adoption.

Juttua muokattu 20.8. 12.35: Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Ei Guy Ritchie, kuten aiemmin jutussa kerrottiin.

”Kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle”, Cheek sanoi kutsuessaan Antin lavalle. 

Vuoden 2018 helmikuussa ensi-iltansa saava Veljeni vartija -elokuva on herättänyt runsaasti huomiota jo viime keväästä saakka. Tuolloin saatiin ensimmäisen kerran tietää, että leffassa Jare Tiihosta eli Cheekiä näyttelee Antti Holma.

Moni on pohtinut, miltä näyttelemisestä tunnettu Antti kuulostaa ja näyttää räppärinä.

No, nyt siitä on saatu esimakua. Eilen Tampereella järjestetyillä Blockfest-festivaaleilla saatiin kuulla ja nähdä ensimmäinen maistiainen Antista Cheekinä. Profeettojen festarikeikan aikana räppäri kutsui Antti lavalle esittämään kappaleensa Äärirajoille.

– Mua on jännittänyt tänään tää keikka paljon enemmän, kuin mikään keikka pitkään aikaan. Mulla on parikin syytä siihen, Cheek aloittaa Antin esittelyn.

– Osa teistä tietää, että me ollaan kuvattu tällaista Veljeni vartija -elokuvaa. Meillä on tänään tarkoitus kuvata viimeisiä kohtauksia. Sen takia mä tarviin kohta sitä Blockfest-rakkautta enemmän kuin koskaan, koska kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle eikä nähny tällaista mitä täällä on tai kokenut tällaista.

Cheek pyytää porukkaa laulamaan ja bailaamaan mukana.

Katso osa Antin esiintymisestä tästä:

Eilen illalla Antti kommentoi esiintymistään Twitter-tilillään: 

Antti nähdään valkokankaalla myös Jaren veljenä Jerenä.

– Ajattelen, että tässä leffassa on kolme roolia Jare, Jere ja Cheek. Tarkkailin Jaren tapaa olla maailmassa. Jeressä minua kiehtoo se, että rauhallinen tyyppi voi kiihtyä nollasta sataan, Antti kommentoi viime kesänä Me Naisille.

Antti julkaisi pari viikkoa sitten kuvan Mersusta, jolla ajelee elokuvan kuvausten ajan. Auton rekisteriotteessa lukee A-HOLE. ” Nuo kilvet tosin haaveena vasta”, Antti kirjoitti kuvan yhteydessä.

Juttua muokattu 20.8. klo 9.18: Muokattu kirjoitusvirhe.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.