”Vanhemmuudessa ymmärrän kyllä sen, että olisin kauhean onnellinen, jos jonkun ulkopuolisen olennon selviytyminen vaatisi läsnäoloani”, sanoo näyttelijä Antti Holma kollegalleen Riku Niemiselle. Rikulla on kaksi lasta, mutta Antti ei aio ikinä hankkia perhettä.

Tatu ja Patu -elokuvan tähtikaksikko elää erilaisissa elämäntilanteissa: Antti Holma sinkkuna Lontoossa ja Riku Nieminen perheenisänä Helsingissä. 

Samoista lähtökodista voi päätyä erilaisiin elämäntilanteisiin: vaikkapa lontoolaiseksi sinkuksi ja Helsingin Töölössä asuvaksi perheenisäksi.

Antti Holma, 33, ja Riku Nieminen, 30, kasvoivat molemmat pienillä paikkakunnilla, tunsivat itsensä omituisiksi ja halusivat muuttaa mahdollisimman pian Helsinkiin opiskelemaan taidetta.

– Emme olleet samalla vuosikurssilla, mutta muistan Teatterikorkeakoulussa olleeni Rikulle kateellinen. Hän oli ihan silmittömän taitava, Antti kertoo.

Viime vuosina miehet ovat nousseet koko kansan julkkiksiksi. Keväällä Antti sai suosiosta ja Suomesta tarpeekseen, pakkasi laukkunsa ja muutti Lontooseen.

– Lontoo on minulle rakas paikka maailmassa, ja nautin siellä olostani hirveästi.

Tänä syksynä Antin kasvot näkyvät Suomessakin, sillä hän näyttelee pääosaa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvassa yhdessä Rikun kanssa. Leffa perustuu Outolasta kotoisin oleviin lastenkirjahahmoihin, ja sen ensi-ilta on 19. lokakuuta.

Tanssiva poika ja ilmaisuhörhö

Milloin olette tunteneet itsenne ulkopuolisiksi?

Riku: Minusta tuntuu, että Riku Nieminen on ollut aina vähän outo. Kajaanissa ei ollut tavallista, että poika tanssi, ja minä harrastin kilpatanssia ja modernia jazztanssia 14-vuotiaaksi. Se oli ihan hirveää.

Music Television ei näkynyt meillä asti, mutta sain musavideoita VHS-kaseteille äänitettynä tutuilta Helsingistä. Niiden tahdissa sitten jorasin.

Nykyään huumorintajuni on ystävieni mielestä niin outoa, että se on välillä jo tosi kiusallista.

Antti: Olen vasta myöhemmällä iällä tajunnut ihmetellä, miten en nuorena saanut enemmän turpaani. Minulla on täytynyt olla jotenkin poikkeuksellisen häiriintynyt itsetunto, sillä en ajatellut olevani yhtään erilainen, vaikka olin kauhean näkyvä, suulas ja ärsyttävä.

Tavallaan harrastin ilmaisutaitoa, mikä on kaikkein rasittavinta, sillä se ei ole mikään laji. Teimme kavereideni kanssa kauheasti itse, koska ei Sonkajärvellä ollut mitään harrastusmahdollisuuksia. Ehkä tanhua olisi voinut harrastaa, jos olisi halunnut.  

Miltä tuntui muuttaa maalta kaupunkiin alle kaksikymppisenä?

Antti: Minulle vuodet Kallion ilmaisutaidon lukiossa olivat suuren Helsinki-romantiikan aikaa. Oli ihanaa asua suuressa kaupungissa, jossa kaikki näytti maagiselta. Minulla kävi myös mahtava nakki, kun sain asua Ullanlinnan kaupunginosassa – eli Monacossa – sukulaisten omistamassa asunnossa. Kun kävelin Kaivopuistossa, sain kuin larpata taiteilijaa.

Riku: Vietin 14-vuotiaana viikon Helsingissä yksin, kiertelin katselemassa paikkoja ja olin ihan fiiliksissä. Teatterikouluun pyrin jo lukion aikana ja pääsin heti sisään. Vaikken olisi päässyt, olisin muuttanut etelään tai isommalle paikkakunnalle. 

Vaivasiko koti-ikävä?

Antti: Olin 15 ja tietenkin kauhean nuori lähtemään kotoa. Äitini muistutti vähän aikaa sitten, että lukion kolmannella minulle oli tullut niin kova koti-ikävä, että hänen piti tulla viikoksi Helsinkiin huolehtimaan minusta. Itse en muista tällaista ollenkaan.

Riku: Ensimmäiset puoli vuotta Teatterikorkeakoulussa olivat tosi intensiivistä aikaa. Silloin sosiaalinen piiri tavallaan räjähti ja laajeni: kaikista kurssikavereista tuli siskoja ja veljiä. Iltaisin sitä kuitenkin meni kämpille Herttoniemeen ja oli aika yksin kaikkien itseen ja taiteeseen liittyvien ajatustensa kanssa.  

Tuliko pikkukaupunkien pojista sitten helsinkiläisiä?

Antti: Minusta ei oikein koskaan tullut helsinkiläistä, vaikka asuin kaupungissa 18 vuotta putkeen. Kävelin juuri vanhan Helsingin-kotini ohi ja tunsin ainoastaan helpotusta, koska olen inhonnut sitä niin monta vuotta.

Riku: Minä koen olevani helsinkiläinen, koska minulla on täällä perhe ja paljon hyviä ystäviä. Asun mielelläni Töölössä. Tosin haluaisin ajatella, etteivät seinät tee kotia vaan ihmiset: vaimo, lapset ja muutama hyvä ystävä.

Antti: Vierauden kokemukset olivat minulle tuttuja jo lapsuudestani. Asuimme Sonkajärvellä, koska isäni sai sieltä kirkon viran, mutta kumpikaan vanhemmistani ei ollut sieltä kotoisin, eikä meillä ollut siellä sukua. En ollut ollut pohjalainen, vaikka isä on Pohjanmaalta, enkä savolainen kuten äitini. 

Mikä sitten tekee kodista kodin?

Antti: Minulla ei ole oikein ikinä ollut kotia, mutta ajattelen, että voi myös olla hirveän hyvä asia elämässä, ettei ole missään kiinni.

Riku: Etenkin meille taiteilijoille ulkopuolisuus on pelkästään voimavara.

”Minulle koti syntyy ovesta, jonka saa kiinni.”

Antti: Ehkä minulle koti syntyy ovesta, jonka saa kiinni. Asun nyt Lontoossa itselleni alun perin vieraiden kämppisten kanssa, eikä siinä ole mitään ongelmaa. Minulle riittää, että on jokin tila, jota voin nimittää omakseni: kunhan saan läppärin johonkin nurkkaan ja oven kiinni avaimella.

Antti: Lontoossa on helppo olla ulkopuolinen, koska siellä on niin paljon ulkopuolisia ihmisiä. En voi ikinä olla englantilainen enkä päästä englantilaisessa luokkayhteiskunnassa pitkälle, muttei se haittaa, sillä olen jo nyt lontoolainen.

Tukka veks

  Näyttelette kirjoihin perustuvan Tatu ja Patu -elokuvan päähenkilöitä. Mitä teille luettiin lapsena?

Riku: Kun olin pieni, minulle luettiin paljon H. C. Andersenin satuja ja Pupu Tupunaa. Omille kaksi- ja kolmivuotiaille lapsilleni olen lukenut nyt Tatu ja Patu -kirjoja iltasaduiksi ja saanut hyvän labran siitä, mikä hahmoissa pieniä kiinnostaa ja mikä taas ei.

Antti: Mutsi muistaa, että olin kolme kuukautta vanha, kun hän nauratti minua lukemalla ääneen Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta ja Hanhiemon iloista lipasta. Minun mielestä hauskinta maailmassa oli loru Akka ja koira, joka menee jotenkin ”Koira sanoi; ’Pimpatipuli, ostas minulle tilliä!’ Eukko taas kun kotiin tuli, koira soitteli pilliä.’

Miten valmistauduitte rooleihinne?

Riku: Se tapahtui aika orgaanisesti lasten kautta. Ja minullahan ei valmiiksi ollut hiuksia päässä.

Antti: Minä taas katsoin, mitä Riku tekee ja tein perässä. Tukan leikkaaminen ei ollut iso juttu, sillä minulla on ollut aikaisemminkin pitkään kalju. Oli kyllä yllättävää saada tukan leikkaamisesta niin hurjaa palautetta: olin kuulemma tuhonnut itseni ja näytin karmean rumalta. En voi käsittää, että tukka on joillekin niin iso asia.

Riku: Koin saman asian nuorena miehenä, kun leikkasin pitkän tukkani lyhyeksi. Yksi tyttö harrastelijateatterissa Kajaanissa kirosi minut nähdessään. Olin aika yllättynyt voimakkaasta reaktiosta.

Antti: Minua se vain nauratti ja samalla tunsin salaa tyydytystä, etten enää olekaan nätti poika. Seuraavaan rooliin jouduin kasvattamaan viikset ja silloinkin joku huuteli, että olet ruma ja näytät homolta.

Suostuisitteko lihottamaan itseänne parikymmentä kiloa roolia varten?

Antti: Roolin pitäisi olla hyvä. Jos rooli olisi paska, ehdottaisin, että kannattaisiko kysellä siihen joku 30 kiloa isompaa näyttelijää.

Riku: Tällä alalla on todellisuudentajuisia ja tahdikkaita ihmisiä. Ei Suomessa kysellä kahden päivän rooliin näyttelijää, jonka pitäisi sitä varten lihoa parikymmentä kiloa.

Antti: Ja jos joskus sitten joutuukin laihduttamaan kymmenen kiloa, niin siitähän voi kertoa haastattelussa, ja lukijat ajattelevat, että onpa siinä hirveän antautuva näyttelijä, kun roolin takia kontrolloi painoaankin.

Kämppiksiä ja kummilapsia

 Mitä tapahtuisi, jos sinkkumies Lontoosta ja perheenisä Töölöstä vaihtaisivat paikkaa muutamaksi päiväksi?

Riku: Jos hyppäisin Antiksi Lontooseen, niin varmaan nauttisin ajatuksen juoksusta, mikä Antilla on. Yrittäisin katsella mahdollisimman paljon asioita hänen silmillään.

”Jotta perhehomma pyörii, sitä pitää hoitaa kuin yritystä.”

Antti: Ei se olisi mikään ongelma, sillä emme me niin eriluontoisia ole. Tämän ikäisenä ihminen selviää jo erilaisista rooleista ja tehtävistä. Minulla on nyt ekaa kertaa 12 vuoteen kämppäkavereita, ja ihmettelen itsekin, miten helposti se on sujunut.

Riku: Minulle tuo saattaisi olla ongelma, koska en ole koskaan asunut monen aikuisen ihmisen kanssa. Mutta vaihtelu virkistää, ja luultavasti nauttisin yksinolosta, varsinkin jos tietäisin, että se päättyisi. Jos se jatkuisi ikuisesti, saattaisin ahdistua ja etsiä jonkun lontoolaisen mimmin itselleni.

Mutta kyllä minä perheellisenä saan omaa aikaa järjestettyä oikeassa arjessanikin. Jotta perhehomma pyörii tavalla, joka miellyttää kaikkia edes semisti, sitä pitää hoitaa kuin yritystä ja järjestää omaa sekä yhteistä aikaa puolison kanssa raa’an matemaattisesti.

Mitenhän Antti pärjäisi Rikun pienten lasten kanssa?

Antti: Olen hirveän hyvä lasten kanssa, jos tiedän, ettei minun tarvitse olla heidän kanssaan enää illalla. Minulla on viisi kummilasta ja olen hirveän kiitollinen jokaisesta. Viime viikolla kävelimme pitkin Carusellin kahvilaa yhden kummilapseni kanssa: kävimme tervehtimässä naapuripöydän koiraa ja toteamassa kukan.

Riku: Tuo on juuri tuollainen sinkkumiehen käsitys siitä, mitä lapsi voi ottaa vastaan! Koira ja kukka, ja voi miten mielenkiintoista, paitsi että ei ole. Todellisuudessa joka ikinen esine keittiöveitsestä toisen lapsen kakkaan on lapsen mielestä kiinnostava, mutta meistä vanhemmista taas ei.

Onko Antilla koskaan ollut vauvakuumetta?

Antti: Ei ikinä! En ymmärrä, miksi ihmiset tekevät lapsia, mutta minun on ollut pakko hyväksyä se, koska kolmenkympin korvilla niin moni ympärillä alkoi perustaa perhettä.

”En ole koskaan ajatellut, että olisin parempi ihminen, jos minulla olisi lapsia.”

Riku: Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta veikkaan, että monelle lapset ovat pikemminkin projekti ja haaste, jonka pari haluaa itselleen asettaa.

Antti: Minä olenkin kokonaan tämän yhteiskunnan ulkopuolella. En ole koskaan ajatellut, että olisin parempi ihminen, jos minulla olisi lapsia. Sitä paitsi enhän edes voi tehdä lapsia miehen kanssa. Tämä on jumalan ja Linkolan juoni, jotta kaikkien ei tarvitse lisääntyä! Kuka helvetti niitä lapsia haluaa tehdä, kun maapallo räjähtää tähän sonta­läjään?

Miksihän me ihmiset kuitenkin edelleen lisäännymme?

Antti: Perhe-elämässä on valmis rakenne arkeen, ja sitä joskus kaipaan. Nyt olen joutunut keksimään sen itse. Kaikki asiat, joita teen, ovat kiinni vain minun tarpeistani. Tähän liittyy esimerkiksi sen, että olen lopettanut dokaamisen, koska se on minulle uhka: kun olen vain itseni kanssa, kukaan ei puutu juomiseeni ja voisin olla jurrissa koko ajan.

Riku: Varmasti siihen liittyy myös biologiaa. Tosin nykyisessä yhteiskunnassamme meidän ei tarvitse tehdä seitsemää lasta turvaverkoksi hoitamaan peltoa. Ainakin tähän asti olemme voineet olla varmoja, että joku hoitaa meitä vanhoina – tosin yhteiskunnan säästöjen jälkeen siitäkään ei enää voi olla varma.

Antti: Olen aina ollut vakuuttunut, että kuolen yksin. Ajattelen, että hoidan aikanani vanhempani hautaan ja sitten itseni hautaan yksin. Koska vanhempani ovat terveitä, minulla ei ole mitään syytä tulla vielä Suomeen. Sitten, kun he eivät enää ole, mietin asiaa uudestaan. 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Antti Holma: ”En ymmärrä, miksi ihmiset tekevät lapsia”

Suuri osa ihmisistä tekee lapsia vain koska ne nyt pystyy sekoittelemaan pissavehkeitään. Se moniko oikeasti osaa hoitaa jälkikasvuaan on sitten aivan toinen juttu. Kun olen seurannut joidenkin ikätoverieni toilailua niin olen aika tapuvainen tulemaan johtopäätelmään että joidenkin useidenkin olisi kannattanut jättää lapset tekemättä. Onneksi melko pitkälle nykypäivään asti naiset ovat olleet sen verran tolkumpia, että vaikka eivät ole ymmärtäneet olla antamatta lastensa isille niin ovat...
Lue kommentti

Jari Sarasvuo kertoi viime vuoden lopulla, että on vaarassa menettää puhekykynsä. Nyt hän kertoo Stronghold-sivuillaan, että leikkauksiin valmistava hoito on aloitettu. – Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista.

Yrittäjä Jari Sarasvuo, 51, kertoi viime vuoden lopulla Me Naisille, että joutuu turvautumaan leikkaushoitoon. Hän ei halunnut kertoa syytä leikkauksiinsa, mutta sanoi, että on vaarassa menettää puhekykynsä – ja, että toipuminen vie ainakin puolitoista vuotta. Leikkausten takia Sarasvuo joutui lopettamaan myös suositun radiomonologinsa Yle Puheella. Nyt Sarasvuon hoidot on aloitettu, mutta ne eivät ole menneet täysin suunnitellusti. Hän kertoo asiasta Stronghold-yhteisönsä nettisivuilla ja tänään tiistaina lähettämässään uutiskirjeessä.

”SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen.”

– Viime viikolla tapahtui sekä ammatillinen että henkilökohtainen käänne. Torstaina turpa sullottiin täyteen rautaa. Suuta valmistellaan ensi vuoden leuan halkaisua varten, Sarasvuo aloittaa.

– Jotenkin karmaani liittyy se, että nämä eivät koskaan onnistu kerralla. Tietenkin SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen. Nyt oli kita täynnä piikkejä, hän jatkaa.

”Nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu.”

Leikkaukset välttämättömiä

Sarasvuo kertoi aikaisemmin, että leikkaukset ovat välttämättömiä ja ne tehdään tänä ja ensi vuonna. Hän arveli tuolloin Ilta-Sanomissa, että hänen on pakko pitää jossain vaiheessa sairauslomaa, vaikkei yrittäjänä tunnekaan kyseistä sanaa. Hän kuvailee tämänhetkistä vointiaan näin:

– Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista. Oikeasti, nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu. Puhe epäselvää ja vaivaannuttavaa.

”Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.”

Viime vuoden lopulla Sarasvuo sanoi, että leikkauksiin liittyy isoja riskejä. Vaikka kaikki ei ole sujunut kivuttomasti, Sarasvuo kertoo ”näkevänsä tilanteessa mahdollisuuksia”.

– Minä uskon, että tätä ”puhe puuroa, syöminen sattuu ja kieli ruvella” -kokemusta voi käyttää johonkin sellaiseen, jota olen jo jonkin aikaa kaivannut. Elämänkokemukseni on todistanut yhä uudestaan, että kaltaiseni ihminen tarvitsee parantavaa pakkoa. Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.

Joulukuussa Sarasvuo kertoi Me Naisille, että toivoo voivansa palata vielä radiotyöhönsä, mutta asia ei ole hänestä kiinni.

Aamulypsy saa uuden aamuvirkun radioäänen.

Näyttelijä Antti Luusuaniemi aloittaa radiojuontajana Aamulypsy-ohjelmassa huhtikuun alussa, kertoo Radio Suomipop.

Luusuaniemen lisäksi Aamulypsyssä jatkavat tutut radioäänet Jaajo Linnonmaa, Anni Hautala ja Juha Perälä.

– Olen superinnoissani, että olen saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kokeilemaan radion tekemistä, ja nimenomaan juuri Aamulypsyn jengin kanssa, Luusuaniemi kertoo Radio Suomipopin tiedotteessa.

Vielä ei ole päätetty, kuinka pitkään Luusuaniemi työskentelee Aamulypsyssä. Suomipopin ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen kertoo Me Naisille, että Aamylypsy jää kesätauolle juhannukselta.

– Ainakin tämän kevään ajan Luusuaniemi on satunnaisesti mukana Aamulypsyssä. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tarkoitus olisi, että hän vierailisi pari kertaa viikossa.

Antti Luusuaniemi on näytellyt Syke-sarjan lisäksi monissa elokuvissa, teatteriesityksissä ja tv-ohjelmissa, kuten Kuudes kerta -leffassa ja Kansallisteatterin Macbethissä. Luusuaniemen ensimmäinen kerta Aamulypsyn vahvistuksessa on maanantaina 3. huhtikuuta.

Me Naiset ja Radio Suomipop kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

 

Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa Vegetaristi-romaanissaan väkivallasta ja seksistä sekä kysyy, miten hulluus määritellään. 

Eteläkorealaisen Han Kangin raju Vegetaristi-romaani teki hänestä supertähden maailmalla. Kun romaani julkaistiin Etelä-Koreassa vuonna 2007, hän ei voinut kuvitella millaiseen pyöritykseen joutuisi – kymmenen vuotta myöhemmin. Vegetaristi voitti viime vuonna arvostetun Man Booker -kirjallisuuspalkinnon, italialaissuosikki Elena Ferranten ja turkkilaisnobelisti Orhan Pamukin nenän edestä.

Nyt 46-vuotias Han Kang on tunnetuin eteläkorealainen kirjailija maailmalla.

– On outoa puhua kirjasta, joka olen kirjoittanut niin kauan sitten, mutta hyvällä tavalla outoa. En odottanut, että se heräisi uudestaan henkiin, Kang kertoo Me Naisten haastattelussa Tukholmassa.

Kotimaassaan Han Kang on moneen kertaan palkittu kirjailija. Hän debytoi vuonna 1993 runoteoksella ja on sittemmin julkaissut kuusi romaania. Vasta Vegetaristin maailmanlaajuisen menestyksen myötä hänestä on tullut myös kotimaassaan julkisuuden henkilö.

”Olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.”

– On vähän pelottavaa, kun ihmiset tunnistavat minut ja tulevat yhtäkkiä puhumaan kanssani.

Han Kang pahoittelee hyvin hiljaista ääntään.

– Eteläkorealaiset ovat todella äänekkäitä ja erittäin temperamenttisia ihmisiä. Minä olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.

Lapsuus kirjojen keskellä

Hänen romaaninsa Vegetaristi sen sijaan on pitelemätön. Sen päähenkilö, keski-ikäinen Yeong-Hye on mukautuvainen kotirouva tai miehensä sanoin: kaikin tavoin vähäpätöinen. Mutta kaikki muuttuu, kun väkivaltaisten unien riivaama Yeong-Hye päättää yhtäkkiä kieltäytyä lihansyömisestä. Sinänsä pieneltä vaikuttava päätös johtaa lopulta koko perheen luhistumiseen. Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia mutta myös seksiä ja väkivaltaa.

Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia, seksiä ja väkivaltaa.

Länsimaissa Vegetaristia on luettu korealaisen yhteiskunnan kritiikkinä, ja kirjailijaa on tentattu Etelä-Korean väkivaltaisuudesta ja konventionaalisuudesta. Kang on saanut huomata olevansa sanansaattaja koko kulttuurilleen, josta Euroopassa ja Yhdysvalloissa tunnetaan lähinnä K-pop ja kauneusleikkaukset.

– Haluan painottaa, ettei kirjani kuvaa nyky-Koreaa yhteiskuntana. Ei ole luonnollista, että perheet ovat noin väkivaltaisia. Se on hyvin liioiteltua.

Han Kangin oma lapsuudenperhe oli köyhä mutta taiteellinen. Kangin isä Han Seung-won on kirjailija, samoin Kangin veli, ja hänen tätinsä on kuvataiteilija. Perhe muutti isän opettajatyön takia usein, ja Kang kävi peruskoulunsa viidessä eri koulussa. Pysyvyyttä edustivat kirjat, joita isä hankki kotiin hyllymetreittäin.

– Kasvoin kirjaimellisesti kirjojen ympäröimänä. Korealaiset ovat hyvin uteliaita eri kulttuureista ja kääntävät paljon kirjallisuutta, joten luin kaikkea mahdollista.

Kirjat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Kang muistaa myös niiden aiheuttamat, varhaiset epäoikeudenmukaisuuden kokemukset.

– Muistan, kuinka joku kirja näytti ulkoapäin rauhalliselta ja harmoniselta, mutta ei ollutkaan ollenkaan sellainen. Monesti minua satutti huomata, kuinka monessa kirjassa naisesta tehtiin objekti. Tajusin sen vaistonvaraisesti, vaikka olin nuori, alle 10-vuotias.

Kirjoittaminen sen sijaan vaikutti hänestä liian kovalta työltä; isä oli aina väsynyt ja kalpea ja sulkeutui pitkiksi ajoiksi työhuoneeseensa.

– Lapsena ajattelin, etten koskaan ryhdy kirjailijaksi, jotta löydän itse rauhan. Teini-iässä, kun aloin pohtia elämän tarkoitusta, päätin, että ehkä voisin kysyä näitä kysymyksiä kirjoittamalla.

Kirjallisuuden rohkeat naiset

Han Kang syntyi diktatuuriin, mutta hänen alkaessaan 1990-luvulla opiskella Korean kirjallisuutta Yonsein yliopistossa Soulissa, Etelä-Koreasta oli tullut jo demokratia.

– Meitä edeltävän sukupolven piti keskittyä yhteiskunnallisiin aiheisiin ja demokratisoitumiseen, mutta minun sukupolveni oli vapaa etsimään muita kiinnostavia aiheita.

Yhteiskunta oli alkanut muuttua muutenkin. Vielä 1970- ja 80-luvulla miehet kävivät töissä ja naiset hoitivat kodin, mutta 1990-luvulla, Aasian talouskriisin myötä, naiset astuivat työelämään. Samaan aikaan alkoi kirjallisuudessa tapahtua.

– 1990-luvulla Etelä-Koreassa oli feminismin buumi, ja silloin naiset alkoivat kirjoittaa. Naisten kirjoittamien kirjojen määrä jopa ylitti jossain vaiheessa miesten kirjoittamien kirjojen määrän.

– Naiseus ei ole koskaan rajoittanut minua kirjailijana enkä ole kokenut minkäänlaista syrjintää. Meillä on ollut hyvin omaäänisiä naiskirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet rohkeasti erilaisista aiheista. Olen ollut siitä hyvin onnellinen.

Kang sanoo yllättyvänsä aina tajutessaan, ettei asia muualla maailmassa ole lainkaan samalla tavalla.

”Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama.”

– Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama. Se on kiinnostavaa, sillä korealainen yhteiskunta on konservatiivinen, mutta kirjallisuus on yhteiskunnan kanssa hyvin vastakohtainen. Muussa taiteessa sama ei pidä paikkaansa: esimerkiksi elokuva-ala on hyvin konservatiivinen ja miesten dominoima.

Kysymyksiä kärsimyksestä

Vegetaristi on kuvaus yhden ihmisen yrityksestä olla viaton.

– Halusin kysyä, onko ihmisellä mahdollisuutta kieltäytyä väkivallasta tai torjua väkivaltaisuutta. Ehkä se on mahdotonta, sillä väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa, Kang sanoo.

”Väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa.”

Päähenkilö Yeong-Hye kieltäytyy lopulta kokonaan ruuasta. Hän haluaa muuttua kasviksi ja sanoutua kokonaan irti ihmiselämästä. Moni pitää kirjaa myös patriarkaattisen Etelä-Korean kritiikkinä. Yeong-Hyen isä hallitsee perhettä raivokohtauksilla, ja avioliittokin tarkoittaa alistuvan palvelijan roolia. Yeong-Hyen sisko In-Hye alkaa lopussa kadehtia siskoaan, joka uskaltaa murtautua vapaaksi roolistaan.

– Toki halusin tuoda kirjaan myös äänettömästi kirkuvien naisten äänen.

– Mutta kirja ei ole vain syytös patriarkaattia kohtaan. Se pohtii, miten hulluus ja normaalius määritellään, ja miten normit tukahduttavat meitä. Mutta ennen kaikkea kirja kysyy, voivatko ihmiset ymmärtää toisiaan ja kärsiä toistensa kanssa, Kang sanoo.

Kirjan perimmäiset ajatukset tuntuvatkin kovin buddhalaisilta: jos yksi kärsii, kaikki kärsivät.

– Minä kasvoin buddhalaiseksi, mutta en ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Uppouduin siihen parikymppisestä kolmikymppiseksi asti ja olin silloin myös kasvissyöjä. Luin paljon buddhalaista filosofiaa ja hyväksyn ne ajatukset yhä. Se varmasti vaikutti paljon Vegetaristiin.

Han Kangin uusi kirja Human Acts on käännetty jo useissa maissa, ja se on herättänyt Vegetaristiakin enemmän huomiota. Uutuus on raaka kuvaus etelässä sijaitsevan Gwangjun 1980-luvun opiskelijaprotesteista, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kang asui 9-vuotiaaana Gwangjussa mutta oppi verilöylystä vasta teini-ikäisenä.

– Human Actsin kirjoittaminen oli hyvin vaikeaa. Sen kirjoittaminen muutti minua ja vaikuttaa minuun yhä. Näen siitä vieläkin painajaisia.

Siitä huolimatta Kang aikoo esittää kysymyksiä ihmisten kärsimyksestä ja toisilleen aiheuttamasta kivusta.

– Se on jotain, jonka haluan ratkaista, vaikka on ehkä mahdotonta ratkaista ihmisen olemassaolon tuskaa.

Han Kang elää rauhallista elämää lähellä Soulia teini-ikäisen poikansa kanssa. Päivät kuluvat ”piilossa kotona”, kirjoittaessa ja kävelyillä. Haastattelun jälkeen Kang on lähdössä puhumaan Tukholman Junibackeniin rakastamistaan Astrid Lindgrenin kirjoista.

– Sitten on aika matkustaa viikoksi Norjaaan, Kang huokaisee.

Kirjallisuuden uusi supertähti haluaisi jo takaisin piiloon.

 

”Meidän perheeseen tulee lisäystä,” Kalle Lindroth iloitsee Instagramissa

Hiljattain uudestaan alkaneen Bumtsibumin juontaja Kalle Lindrothilla on iloisia uutisia: hänen perheeseensä on tulossa uusi jäsen. 

Lindroth kertoi uutiset maanantai-iltana Instagram-tilillään: ”Elämäni kevät saa jatkoa ensi kesänä, kun meidän perheeseen tulee lisäystä.”

Kalle Lindroth välitti uutiset Instagram-kuvassa.

Vaikka Lindroth tunnetaan tällä hetkellä parhaiten Bumtisbumin juontajana, hänellä on taustallaan pitkä ura musiikin ja television parissa. Lindroth muistetaan muun muassa Smak-yhtyeestä ja nuortenohjelma Summerista, ja hän on tehnyt kappaleita useille suomalaisille laulajatähdille. 

Lindroth ja hänen Hanna-vaimonsa menivät naimisiin viime kesänä. 

 

Kesä ja häät #haka16

Henkilön Asko Kallonen (@askokallonen) jakama julkaisu

Musiikkialan monitoimimies Asko Kallonen julkaisi Instagram-tilillään kuvan Kalle Lindrothin ja tämän vaimon häistä.