”Ymmärrän, että ihmisiä ja asioita lokeroidaan, mutta kaikki eivät mahdu niihin”, tähtitieteilijä Anne Liljeström sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen

Tähtitieteilijä Anne Liljeström määrittelee itsensä sukupuolettomaksi, sillä hän ei tunne olevansa mies eikä nainen.

– Voin leikitellä molemmilla maailmoilla, vaikka en ole kumpaakaan.

Keho on aikuisen naisen toimiva keho. On kuukautiset, rinnat, lantio. Nimikin on suomalaisen naisen, Anne. Sama vahvistetaan passissa: nainen hän on.

Monet muut merkit kertovat norminaisesta. Anne pukeutuu välillä 1950-luvun mekkoihin, tukka on yltänyt pisimmillään takapuoleen, ja on entisiä poikaystäviä, jotka ovat kutsuneet häntä tyttöystäväkseen.

Se mitä passissa lukee ei kuitenkaan pidä Annesta paikkansa. Hän ei tunne olevansa nainen. Eikä mies. Hän on transsukupuolinen tai oman määritelmänsä mukaan sukupuoleton.

– Sapettaa ja syö sisältä, jos joku pitää minua osana naisjoukkoa ja heittää, että ”mitäs me tytöt” tai ”sisko hei”. Tiedän, että sellaisella puheella on ihan hyvä naisia voimaannuttava tavoite, mutta minä en ole nainen. Olen ihminen, joku muu kuin mies tai nainen, ja haluaisin ihmisten ymmärtävän, että meitä on muitakin, helsinkiläinen Anne Liljeström, 38, sanoo.

Joksikin muuksi kuin pelkästään mieheksi tai naiseksi itsensä tuntevia on Transtukipisteen arvion mukaan väestöstä puolisen prosenttia, tuoreimpien Länsi-Euroopassa tehtyjen tutkimusten mukaan jopa neljä prosenttia.

”Joskus yritin miettiä, että olen varmaan 70 prosenttia mies ja 30 prosenttia nainen.”

Transsukupuolisen tunne omasta sukupuolesta ylittää mies–nais-jaottelut, ja kokemus voi olla hyvinkin moninainen. Siinä voi olla molempia virallisia sukupuolia tai jotain aivan muuta, joten ei ole yhtä ja ainoaa kolmatta vaihtoehtoa.

– Joskus yritin miettiä, että olen varmaan 70 prosenttia mies ja 30 prosenttia nainen, mutta sellaiset laskelmat ovat turhia. Voin leikitellä molemmilla maailmoilla, vaikka en ole kumpaakaan. Sitä sukupuolettomuus tarkoittaa minulle, Anne sanoo.

Perhe kasvatti neutraalisti

Annen lapsuus oli ”niin tavallinen kuin Espoossa saattoi olla”. Äiti oli sairaanhoitaja, isä insinööri. Pikkuveli syntyi neljä vuotta Annea myöhemmin.

1970-luvun lopulla sukupuolineutraalista kasvatuksesta ei puhuttu, mutta sellaisen äiti ja isä lapsilleen antoivat. Anne leikki nukeilla, mutta niin leikki pikkuvelikin. Välillä Anne rassasi moottoreita, koska niin rassasi isäkin.

”Ei ollut mitään yhtä suurta herätystä vaan vähitellen hiipinyt tunne.”

Annea ei puettu pinkkiin, koska lastenvaatteiden värit olivat ajan mukaisesti sinappia ja ruskeaa. Kun muille tuli pinkki vaihe ala-asteella, Anne rakastui turkoosiin.

Murrosikäkin oli kivutonta aikaa. Anne lähti lukion jälkeen lukemaan tähtitiedettä, ja vasta yliopistossa hänestä alkoi tuntua, ettei hän ole aivan sitä, miltä vaatteiden alla näyttää ja mitä papereissa lukee.

– Ei ollut mitään yhtä suurta herätystä vaan vähitellen hiipinyt tunne, että tuo sana, sukupuoleton, taitaa kuvastaa minua, Anne kuvailee.

– Se oli luontevaa. Olin jo 12-vuotiaasta kuunnellut David Bowieta ja nähnyt hänestä, miten sukupuolella voi leikitellä. Ei ollut siis mitään suurta draamaa tai kriisiä.

Anne luki kaiken, mitä transsukupuolisuudesta löysi. Vuosituhannen vaihteessa sukupuolivähemmistöistä ei puhuttu, kuten nyt. Annekin tunnusteli, onko hän sittenkin mies ja pitäisikö hänen korjata kehoaan.

– Mietin, olisinko onnellisempi, jos tuossa jalkojen välissä olisi eri värkki. Tunsin, että en. Sukupuoli ei ole siellä vaan päässä, enkä tuntenut olevani mieskään.

Jotkut, jotka tuntevat ristiriitaa virallista sukupuoltaan kohtaan, saattavat olla tyytymättömiä kehoonsa. Anne ei.

– Pidän itsestäni näin, paitsi siitä, että lantio levenee koko ajan, Anne naurahtaa.

”Miehen kehossa voisin tulla hakatuksi”

Elämänlaatu parani ja taivas aukesi? Niinhän suuren oivalluksen jälkeisiä olotiloja yleensä kuvataan. Annelle ei käynyt niin, koska myös oivallusprosessi oli hidas.

– Mikään ei muuttunut. Korkeintaan vaatekaappi vähitellen.

Anne alkoi näyttää sisäistä käsitystään rikkomalla sukupuolten rajoja myös ulkoisesti. Vaikka se on estetiikkaa, Annelle ulkonäkö edustaa myös sukupuolista kokemusta. Kun Anne ei pukeudu perusvaatteisiinsa farkkuihin ja t-paitaan, hän saattaa leikitellä miesten vaatteilla ja viiksillä.

”Tiedän, että kokemustani voi olla vaikea sisäistää, jos ei tunne samoin.”

– Minulla on hyvä itsetunto, eikä tämä ole asia, jota pyytelisin anteeksi, vaan olen reilusti, mikä olen. En häpeä olla minä.


Anne leikittelee välillä sekä maskuliinisilla että feminiinisillä piirteillä. Kuva: Ville Päivätie

Vanhemmilleen hän kertoi vasta, kun eli jo ystäväpiirissään omana itsenään. Äiti huolestui. Hän ehdotti, josko Anne onkin poikatyttö.

– En ole. Poikatyttö on nainen, joka leikittelee miehisellä maailmalla, enkä minä ole nainen. Tiedän, että kokemustani voi olla vaikea sisäistää, jos ei tunne samoin.

– Sana sukupuoleton oudoksuttaa vähän itseänikin, sillä se viittaa jotenkin seksuaalisuuteen ja siihen, etten olisi kiinnostunut seksistä. Ja kumpikaan ei pidä paikkaansa, Anne parahtaa.

Muille Anne kertoo sukupuoli-identiteetistään tilanteissa, joissa sillä on merkitystä. Työyhteisössä, lääkärissä ja ensitreffeillä on. Työkaverit ovat suhtautuneet aina asiallisesti, samoin poikakaverit, eikä Anne ole kohdannut ennakkoluuloja yhtä lääkärikäyntiä lukuun ottamatta. Lääkäri jäi inttämään, että Annen on pakko olla nainen, koska ”käyttäytyi kuin nainen”. Se loukkasi.

”En itse jaksaisi joka jumalan kerta selittää, kuka olen.”

Anne huomauttaa, että yksi syy lähes poikkeuksetta asialliseen suhtautumiseen voi olla hänen ulkonäkönsä: se ei herätä mitään huomiota. Moderni nykynainenkin voi pätkäistä hiuksensa, meikata nudesti ja pukeutua herrainvaatteisiin.

– Kun näytän poikamaiselta naiselta, olen muiden silmissä ”hyvä jätkä”, hyvä tyyppi.

– Ajattele tilanne kuitenkin toisinpäin: jos olisin keholtani mies ja haluaisin käyttää naisten vaatteita sukupuolettomuuttani ilmaistakseni, voisin tulla hakatuksi.

Selittely kyllästyttää

”Älä meikkaa mua naiseksi, kun en ole.”

Kyllä niitä kiusallisiakin tilanteita tulee. Anne esiintyy Ylen Prisma Studiossa tähtitieteen asiantuntijana ja joutuu ennen televisiokameroita käymään meikissä ja puvustamossa. Meikkaajat vaihtuvat usein, ja uudelle ihmiselle Anne joutuu aina aloittamaan alusta.

– Ensin tulee hiljaisuus, sitten vähän hymähtelyä, että mitäs nyt. Tilanne voi hyvinkin kääntyä positiiviseksi, mutta en itse jaksaisi joka jumalan kerta selittää, kuka olen. Helpoimmalla pääsen, kun sanon, että tee musta miespuolinen rocktähti.

”Joudun perustelemaan esimerkiksi, miksi olen nimeltäni Anne enkä ole vaihtanut nimeäni neutraalimmaksi.”

Vaatteiden kanssa on yhtä tukalaa: muiden käsitys Annesta ei tunnu omalta. Hän onkin mieluiten omissa vaatteissaan, joita hän myös ompelee itselleen.

Eniten tilanteissa kiusaa se, että Annen täytyy jotenkin perustella omaa olemassaoloaan ja vääntää se rautalangasta tuntemattomille. Nainen tai mies eivät joudu tekemään samaa päivittäin.

– Kun olen sukupuoleton, joudun perustelemaan esimerkiksi, miksi olen nimeltäni Anne enkä ole vaihtanut nimeäni neutraalimmaksi. Jos vaihtaisin sen vaikkapa Kaarnaksi, joutuisin selittämään taas sitä. Olisin ympäristölle edelleen silti nainen, jolla on vain erikoinen nimi.

Yhtä lailla harmittaa se, että Anne joutuu muistuttamaan identiteetistään myös heitä, joille hän on asiasta jo kertonut. Esimerkiksi äiti puhuttelee Annea vieläkin tyttärenään. Äiti ei tarkoita sillä pahaa, mutta Anne korjaa aina, että hän on lapsi.

– Tällä viikolla ainakin kaksi tyyppiä, joille olen kertonut, on kutsunut minua naiseksi. Tämä tapahtuu täysin hyväntahtoisesti, mutta heidän maailmassaan ei vain ole käsitettä muunsukupuolinen.

– Joku ajattelee nyt, onko se niin iso juttu, jos joku sukupuolittaa väärin, kun minähän näytän naiselta. Entä jos jotain naista aina kutsuttaisiin mieheksi, ja se vain toistuisi ja toistuisi? Uskon, ettei häntä lopulta naurattaisi. En vaadi erityiskohtelua, mutta onko se niin kauhea vaiva opetella muistamaan, että tuo tyyppi ei ole mies tai nainen?

Epävarmuus iskee

Vaikka Annella on omassa piirissään hyväksytty olo, hän myöntää, että yhdessä suhteessa hän on edelleen herkillä: rakkaudessa.

Annella on ollut kolme pitkää suhdetta ja pari ”säätöä”. Suhde, jonka aikana hän sukupuolettomuutensa löysi, oli opettavainen: Anne ymmärsi, että vaikka hänellä ei ole vahvaa sukupuoli-identiteettiä, toisille sillä voi olla hyvin suuri merkitys.

Anne pelkää myös sitä, että epävarmoina hetkinä hän kadottaa itsensä toimimalla itseään vastaan.

– Kysyin kumppaniltani, tunteeko hän itsensä maskuliiniseksi, ja hän sanoi tuntevansa. Olin ihan, että vau, joku tuntee jotain, mitä minä en.

Juuri toisen vahvuus voi silti luoda epävarmuutta omasta kelpaamisesta: haluaako mieheksi itsensä tunteva kuitenkin itselleen naisellisen naisen?

– Kyllä minua heikkoina hetkinä pelottaa, että uusien kumppaniehdokkaiden mielestä olen jotenkin puutteellinen ja outo sukupuoleni puolesta.

– Tosin varmaan kaikki jossain määrin pelkäävät, etteivät kelpaa kumppanille tai että ovat jotenkin vääränlaisia.

Anne pelkää myös sitä, että epävarmoina hetkinä hän kadottaa itsensä toimimalla itseään vastaan. Kun on peloissaan suhteen tilasta, voi alkaa miellyttää toista.

– Voin alitajuisesti käyttäytyä ja pukeutua naisellisemmin, jospa se nyt olisi kuitenkin siitä kiinni. Ja sitten inhoan itseäni, kun en ole itselleni rehellinen ja yritän olla jotain, mitä en ole.

Ylipäätään ihmisten jaottelu sukupuolen mukaan on Annen mielestä vanhanaikaista.

Yhtä lailla kuin miehet ovat muutakin kuin miehiä tai naiset naisia, Anne on ”sukupuolettoman tyypin” lisäksi persoona, joka on lapsenomaisen innostunut maailmankaikkeuden synnystä, tykkää kasvattaa parvekkeellaan sitruksia, nörttäillä tietokoneella ja nauraa mustalle huumorille ja itselleen. Muiden muassa.

Sen kaiken Anne haluaa myös kumppanin näkevän.

– Yritän pitää kiinni siitä ajatuksesta, että minä ja persoonani ovat ne tärkeät asiat. En edes haluaisi kumppaniksi ketään, jolle olisi tärkeää, että identifioidun naiseksi ja käyttäydyn jonkun kaavan mukaisella tavalla. Toki naisiakin on monenlaisia, Anne huomauttaa.

– En näe itseäni vanhempana enkä halua lapsia, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Jotkut haluavat lapsia nähdäkseen heidän kasvavan aikuisiksi, minä en. Niin yksinkertaista se on.

Rasti kolmanteen ruutuun

Anne tietää, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on sellainen, ettei moni uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Siksi hän toivoisi, että myös yhteiskunta tunnustaisi, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

– Minulla on Suomessa ihan hyvä olla, mutta kaikki eivät tunne itseään hyväksytyiksi. Kolmas ruutu virallisissa papereissa toisi ihmisarvon kaikille.

Ylipäätään ihmisten jaottelu sukupuolen mukaan on Annen mielestä vanhanaikaista. Miksi esimerkiksi alakoulussa tytöt ja pojat laitetaan eri liikuntatunneille, kun fyysinen koko ja voimat eivät vielä eroa?

– Ymmärrän, että ihmisiä ja asioita lokeroidaan siksi, että maailmaa olisi helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin. Sen haluaisin kaikkien tiedostavan.

Anne Liljeström

Syntyi naistenpäivänä 1978 Helsingissä.

Koulutukseltaan tähtitieteilijä, Ursan tiedottaja.

Harrastaa vaateompelua, lenkkeilyä, roolipelejä ja esihistoriaa.

Esiintyy Sukupuolena ihminen -valokuvanäyttelyssä muun muassa Kallion kirjastossa maaliskuussa.

Vierailija

Anne Liljeström ei tunne olevansa nainen eikä mies: ”Sukupuoli ei ole jalkojen välissä, vaan päässä”

Vierailija kirjoitti: Olisiko tuo mielestään liian älykkään turhautuneen mielen tiedostamatonta tai ehkä tiedostettuakin ylemmyydentunnetta ja tarvetta kohottaa itsensä eri tasolle ikään kuin uudeksi ihmislajiksi jos ei nyt yli-ihmiseksi, mutta siihen tyyliin, kun maailma ei enää oikein sellaisenaan riitä...Peloittavaa. Siinä sitä sitten saattaa heteromies olla kauniin henkilön" selässä" saattaakin yhtäkkiä olla homostelemassa tietämättään vasten tahtoaan kun tämän mieli muuttuu annesta vaikka...
Lue kommentti
Vierailija

Anne Liljeström ei tunne olevansa nainen eikä mies: ”Sukupuoli ei ole jalkojen välissä, vaan päässä”

Vierailija kirjoitti: Val kirjoitti: Vierailija kirjoitti: Olisiko tuo mielestään liian älykkään turhautuneen mielen tiedostamatonta tai ehkä tiedostettuakin ylemmyydentunnetta ja tarvetta kohottaa itsensä eri tasolle ikään kuin uudeksi ihmislajiksi jos ei nyt yli-ihmiseksi, mutta siihen tyyliin, kun maailma ei enää oikein sellaisenaan riitä...Peloittavaa. Siinä sitä sitten saattaa heteromies olla kauniin henkilön" selässä" saattaakin yhtäkkiä olla homostelemassa tietämättään vasten tahtoaan...
Lue kommentti

Rakkaasta Lamby-koirasta luopuminen oli vaikea päätös.

Moni on ihmetellyt, minne rescuekoira Lambyn kuvat ovat kadonneet Girls-tähti Lena Dunhamin Instagram-tililtä.

Lena on koiraihminen koko sydämestään, mutta tuoreessa kirjoituksessaan hän paljastaa tehneensä raskaan päätöksen ja luopuneensa rakkaasta koirastaan. Lenasta on ollut sydäntäsärkevää puhua koko asiasta, mutta hän kirjoittaa Lambyn muuttaneen jo maaliskuussa Los Angelesiin, missä koiraa hoitavat ammattilaiset.

– Käytöshäiriöt ja aggressiivisuus jatkuivat neljä vuotta, emmekä voineet hoitaa niitä koulutuksella, lääkkeillä tai jatkuvalla, rakastavalla koiranomistajuudella, Lena selittää.

 

A lot of you have been asking where Lamby is these days since he's always been the star of my gram and I've been posting pics of my poodle girls. Well, you know honesty is my jam but this one has been really heartbreaking to talk about. But I feel I have to share that last March, after four years of challenging behavior and aggression that could not be treated with training or medication or consistent loving dog ownership, Lamby went to live at an amazing professional facility in Los Angeles @matt_thezendog where an awesome person named @therealdanishay (who is educated in a rescue dog's specific trauma) loves him so hard. Lamby suffered terrible abuse as a pup that made having him in a typical home environment dangerous to him and others- we needed to be responsible to ourselves, our neighbors and especially our beloved boy. Jack and I will miss him forever but sometimes when you love something you have to let it go (especially when it requires tetanus shots and stitches.) Someday I'll really write about the pain and relief of letting Lamby go off and really be Lamby, biting and peeing in his own mouth and all. There were so many lessons in it, about forgiving myself and loving with an open palm and giving in to a larger plan. Shout out to @jennikonner for listening to endless hours of Lamby pain, and especially my partner @jackantonoff for loving him even when he ruined floors and couches and our life. Jack knows what Lamby means to me and he let me come to the decision in my own time even when it made his days challenging. Susan & Karen will never be my first loves, but they are fuzzy and hilarious stuffing for the hole Lamby left and we cherish them deeply ❤️#lamby #thefirstcutisthedeepest #foreverlamb PS If you have a similar situation, please know its possible to responsibly re-home your rescue rather than sending them back into the shelter system. It can require patience, diligence and often a financial contribution but there are solutions that leave everyone happy and safe. You will always have been your dog's first stop outside shelter life and that's beautiful.

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Ennen kuin Lena adoptoi Lambyn, koiranpentu oli kärsinyt pahasta kaltoinkohtelusta. Traumojen vuoksi Lambyn käyttäytyminen oli vaaraksi sille itselleen sekä muille, joten Lenan mukaan ainoa vastuullinen päätös oli sijoittaa koira osaavaan hoitoon. Hän ei halunnut palauttaa sitä takaisin koiratarhaan.

– Tulemme kaipaamaan häntä ikuisesti, mutta joskus kun rakastaa oikein kovasti, pitää päästää irti (etenkin kun se vaatii jäykkäkouristusrokotuksia ja tikkejä).

Lena kiittelee tekstissään myös puolisoaan Jack Antonoffia, joka on antanut Lenan miettiä päätöstä rauhassa ja kestänyt Lambyn oikkuja.

Koirat pysyvät Lenan elämässä yhä, sillä hän otti viime vuonna kaksi pientä villakoiraa, Susanin ja Karenin.

– Ne eivät koskaan tule olemaan ensimmäisiä rakkauksiani, mutta ne ovat pörröisiä ja hupaisia täytteitä aukolle, jonka Lamby jätti.

 

back by popular demand

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Tekstinsä lopuksi Lena Dunham kannustaa muita samassa tilanteessa olevia miettimään, miten koiran saisi vastuullisesti uuteen kotiin.

– Se saattaa vaatia kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja usein rahallista panostusta, mutta on olemassa ratkaisuja, joiden ansiosta kaikki ovat onnellisia ja turvassa.

 

❤️❤️❤️ (📸: @robin_schwartz outtake for the New Yorker magazine)

Henkilön Lamby Antonoff-Dunham (@lamby_antonoff) jakama julkaisu

Lambyn elämää voi seurata koiran omalla Instagram-tilillä.

Courteney Cox puhuu avoimesti siitä, kuinka otti niin paljon pistoshoitoja, ettei enää näyttänyt itseltään.

Frendit-sarjasta tunnettu näyttelijä Courteney Cox, 53, myöntää New Beauty-sivuston haastattelussa, että nuoruuden tavoittelu lähti hänellä käsistä. Nyt hän sanoo luopuneensa pistoshoidoista ja antaneensa kasvoihinsa laitettujen täyteaineiden liueta, sillä hän haluaa näyttää jälleen itseltään.

– Hollywood tekee siitä vaikeaa, tämä ala. Kasvoin ajattelemaan, että ulkonäkö on kaikkein tärkein asia. Niin kauan kuin näytin hyvältä, kaikki olisi OK. Se ajoi minut ongelmiin, näyttelijä tilittää.

– Yritin niin kovasti pysyä mukana, mikä vain pahensi asioita. Nyt olen niin luonnollinen kuin voin olla.

Cox kertoo haastattelussa koukuttuneensa pistoshoitoihin, kun lääkärit suosittelivat niitä. Ensimmäinen kerta oli onnistunut, koska kukaan ei hänen mukaansa hoksannut muutosta – Hollywoodissa lääkärin apuun turvautuminen ulkonäköasioissa on edelleen tabu. Sitten hän halusi lisää, ja joku kertoi uudesta huippulääkäristä, jonka tekemät hoidot ovat luonnollisen näköisiä. Kierre oli valmis.

Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters
Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters

– Tapaat heidät ja he sanovat, että sinun tarvitsee ottaa vain tämä. Seuraavaksi huomaat, että kasvoissasi on kerros toisensa jälkeen. Sitä ei tajua, koska kaikki tapahtuu vaihe kerrallaan, kunnes olet siinä pisteessä, että ei p*ska, tämä ei näytä oikealta.

Courteney Coxinkin kasvojen muuttumista on seurattu julkisuudessa, eivätkä ikävät kommentit ole jääneet näyttelijältä huomaamatta. Ensin hän kuitenkin ajatteli, että valokuvat vain saavat hänet näyttämään oudolta. Lopulta myös ystävät alkoivat huomautella, että nyt riittää.

Jo vajaa vuosi sitten Cox kertoi Vanity Fairille katuvansa joitakin asioita, joita hän on tehnyt kasvoilleen. Silloin hän totesi, että onneksi osa niistä liukenee pois. Aiemmin hän on kertonut myös turvautuneensa botoxiin. Nyt aineiden poistuttua kasvoista hän suhtautuu ulkonäköönsä lempeämmin.

– Asiat tulevat muuttumaan ja kaikki valahtaa. Yritin estää valahtamisen, mutta se sai minut näyttämään feikiltä. Kasvoissa pitää olla liikettä, etenkin jos iho on ohut kuten minulla.

Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press
Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarille Susanna Mälkille lasi on aina puoliksi täysi. – Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen.

Musiikkitalon käytävillä pyörii hermostuneita nuoria. On pääsykoepäivä, jolloin valitaan opiskelijat Sibelius-Akatemiaan ensi syksyksi. Yksi taideyliopiston entisistä opiskelijoista, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, 48, suuntaa aamupäivän orkesteriharjoituksista Musiikkitalon pelkistettyyn pukuhuoneeseen.

– Muistan tuon jännityksen hyvin, ja tunnen suurta sympatiaa hakijoita kohtaan. Ei kannata kuitenkaan lannistua, vaikkei opiskelupaikkaa saisi heti. Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen. Kun pitää mielessä oman pitkän tähtäimen tavoitteensa ja motiivi muusikoksi on kohdallaan, kaikki on mahdollista, Susanna rohkaisee.

Susanna aloitti muusikonuransa sellistinä. Pikkuhiljaa myös orkesterinjohtaminen alkoi houkutella.

– Kapellimestarin työ ei ollut minulle alkuun itsestäänselvä valinta. Murrosiän loppupuolella koin kuitenkin suuren kolahduksen: tätä minä haluan tehdä.

Sinnikkyydellä nykyhetkeen

Matka nykyhetkeen on vaatinut paljon sinnikkyyttä, sillä Susanna on ensimmäinen Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestariksi nimitetty nainen. Hän on vieraillut ensimmäisenä naisena myös Milanon La Scala -oopperassa. Hänen tulkintojaan on kuultu niin Pariisin vanhassa oopperatalossa kuin New Yorkin Metropolitan-oopperassakin.

– On sykähdyttävää astua historiallisiin rakennuksiin kattomaalausten keskelle. Sitä tuntee itsensä samaan aikaan pieneksi ja suureksi, koska pääsee omalta osaltaan osaksi oopperan historiaa.

Se hetki, kun kaikki onnistuu yleisön edessä, on Susannalle maaginen. Hän tiivistää kapellimestarin työn yhteen ajatukseen: hänen tehtävänsä on tuottaa elämyksiä.

– Kun orkesteri puhaltaa yhteen hiileen, musiikki lähtee siivilleen. On suuri ilo onnistua yhdessä. Silloin olen täyttänyt oman työni ja tarkoitukseni.

”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.
”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.

Esiintymisjännitys

En enää jännitä esiintymistä yhtä paljon kuin joskus ennen. Tunnen kyllä adrenaliinin nousemisen, mikä nostaa keskittymiskykyni ja antennini pystyyn. Huippukeskittyminen on itse asiassa hyvin kirkas tunne. Se tuntuu mahtavalta, mutta on myös kuluttavaa. Ylikierroksista täytyy saada välillä lepoa.

Rentoutumiskeino

Paras rentoutumiskeinoni on nukkuminen. Konsertin jälkeen olen niin virittynyt, että unta on vaikea saada. Saatankin ottaa päiväunet keskellä päivää.

Kapellimestarin työ ei ole pelkkää taiteellista ilmaisua, vaan sisältää paljon organisointia: partituurien opettelua, harjoitusaikataulujen tekemistä ja ohjelmistosuunnittelua. Toisinaan herään keskellä yötä miettimään, että jokin asia pitää muistaa delegoida eteenpäin.

”Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti.”

Kuin moniottelija

Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti. Joukkuettakin on johdettavana kymmenkertainen määrä. Välillä kiire on kova ja minun täytyy tinkiä tavoitteistani. Se on turhauttavaa. Harjoituksia isolla porukalla kun pystytään järjestämään vain tietty määrä. Tuona aikana minun tehtäväni on varmistaa, että kaikki ikään kuin puhuvat samalla aksentilla.

Parasta työssäni

Kun saan kommunikoida musiikin kielellä. Musiikki tavoittaa minussa syvätasoja, ja minun tehtäväni on välittää ne eteenpäin kuulijoille. Esiintyminen on minun, muusikoiden, yleisön ja säveltäjän välistä keskinäistä kommunikaatiota, josta nautin.

Väsyttävintä: matkustelu

Matkustan työni puolesta paljon. Asun Pariisissa ja teen töitä ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuminen onkin alkanut tuntua ajanhaaskaukselta. Myös jatkuva pakkaaminen ja tavaroiden purkaminen väsyttää. Toki olen myös kiitollinen, että olen työni puolesta saanut nähdä upeita paikkoja.

Toteutumaton unelma

Olen aina haaveillut, että olisin jazzlaulajatar. Laulaminen on kiehtonut minua lapsesta asti, mutta olin silloin arka enkä uskaltanut kokeilla sitä. Nyt uskallan ja pidänkin laulamisesta. Mutta nykyinen työni vie silti voiton.

Konfliktit

Harjoituksissa olen putkeen neljäkin tuntia sadan ihmisen edessä. Siinä tilanteessa on mahdotonta olla koko ajan täydellinen. Ajatukseni menevät tuhatta ja sataa, ja virheitä voi tulla. Joskus tuollaiset hetket pomppaavat mieleeni vielä vuosienkin päästä.

”Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta.”

Tässä työssä kohtaa myös niitä, jotka levittävät ympärilleen negatiivista energiaa. Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta. Osaan kuitenkin nykyään erottaa nuo asiat itsestäni. Olisi mahtavaa, jos sen oppisi jo lapsena, sillä kiusaamista ei pidä koskaan hyväksyä. Nykytilanteessani nämä hetket ovat harvinaisia.

Ulkonäköpaineet

Katseiden kohteena oleminen esiintyessä aiheutti minulle alkuun stressiä. Kaikki katseet kun eivät ole hyväntahtoisia. Nuorena olin herkkä ja otin paineita ulkonäöstäni: kommentointi on jatkuvaa, ja rauhassa ei saa juuri olla. Myöhemmin olen oppinut, ettei se ole elämän ydin vaan ihan toisarvoista. Kun näen nuoria, toinen toistaan hoikempia muusikko-opiskelijoita, mietin, että syökää kunnolla ja tehkää töitä älkääkä keskittykö asiaan, joka on vain pintaa.

Elämänasenne

Olen optimisti, jolle lasi on aina puoliksi täynnä. Se on minulta tietoinen valinta. Joka tilanteessa voin itse vaikuttaa omaan suhtautumiseeni, ja jokainen hetki on tässä ja nyt. En silti ole naiivi ja kuvittele, että kaiken pitäisi olla aina tosi ihanaa. Vaikeana hetkenä pitää edetä askel kerrallaan, hyvää kohti.

Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.
Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.

Mekko vai puku?

Kapellimestarina tärkeintä on saada huomio kiinnittymään musiikkiin eikä minuun. En laittaisi paljettimekkoa esitykseen, koska viestittäisin sillä väärää asiaa. Mekko sitä paitsi varmaan repeäisi rie­huessani, orkesterin edessä työni on hyvin fyysistä.

2 x idolini

Itävaltalainen kapellimestari Carlos Kleiber. Ihailen edesmennyttä Kleiberiä, sillä hänellä oli maaginen kyky tavoittaa musiikista metatasoja. Hänellä oli paitsi herkkyyttä, myös optimiolosuhteet hioa työtään. Niillä piirteillä hän saavutti uskomattomia tuloksia.

Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Gita Kadambi. Hän on lähielämän idolini, sillä hän on hyvä johtaja, jolta olen oppinut valtavasti. On inspiroivaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat loistavia siinä, mitä tekevät.

Syntyi Helsingissä 13.3.1969. Asuu Pariisissa.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari (2016–) ja Los Angelesin filharmonikkojen päävierailija (2017–).

Vuonna 2011 hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali.

Esiintyy Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa kesä–heinäkuussa ja Helsingin juhlaviikoilla 18. elokuuta.

Laulaja Iisan elämä meni erossa kokonaan uusiksi. – Olen tehnyt itsekkäitä asioita, mutta en olisi ollut onnellinen, jos olisin jäänyt.

Kauniina alkukesän päivänä itähelsinkiläinen rantakahvila on täynnä auringosta nauttivia ihmisiä, ja kestää hetken, että heidän joukostaan bongaa laulaja Iisan. Tuttua brunettea on turha katsellaan hakea, sillä muusikon tummanruskeat kiharat ovat talven ja kevään aikana vaihtuneet blondiin polkkaan. Otsatukan alta pilkistävät kuitenkin tutut nauravat ruskeat silmät.

– Istuin varmasti 15 tuntia kampaajan tuolissa ennen kuin oikea sävy löytyi ,eikä hapero tukkani enää imenyt väriä. Mutta kyllä kannatti: sen jälkeen kun vaihdoin blondiksi, minulta on kysytty jo kolme kertaa paperit Alkossa, Iisa, 37, kertoo nauraen.

Viimeisen vuoden aikana Iisan elämässä on mennyt uusiksi moni muukin asia kuin tukanväri.

Iisan yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto muusikko Mikko Pykärin kanssa päättyi eroon, ja siviilisäädyn vaihtumisen myötä Iisa otti takaisin tyttönimensä Pajulan. Samalla loppui yhteistyö pitkäaikaisen kollegan ja bändikaverin kanssa, ja Iisa vaihtoi levy-yhtiötä.

– Ero ei ollut mikään sokkipäätös, mutta atomeiksi olen silti mennyt. Elämänmuutoksen tekeminen on ollut täyttä työtä, eikä minulla pitkään aikaan ollut voimia juuri mihinkään muuhun. Koko talven olen viettänyt hiljaiseloa.

Paha olo

Iisan avioliitto päättyi eroon viime syksynä pitkän pohdinnan päätteeksi, kun Iisan mukaan mitään muuta ratkaisua ei enää ollut.

– Jossain vaiheessa minulle oli selvää, että tämä pitää tehdä ja se pitää tehdä nyt, Iisa sanoo.

Ulkopuolisen silmin Iisa näytti elävän lähes kadehdittavaa elämää, johon kuului muusikkomies, tämän kanssa yhteinen – ehkä Suomen hipsteriuskottavin – bändi, Regina, sekä talo ja lapset.

Paha olo kuitenkin kasvoi vaivihkaa, koska Iisalla ei ollut enää aikaa kuunnella itseään.

"Saatan toimia itseäni vastaan, koska en halua satuttaa muita."

– Olen aina luottanut intuitioon ja ajatellut, että keho ja mieli muodostavat kokonaisuuden. Harmonia rikkoontuu, jos en ole synkassa sisäisen fiilikseni kanssa.

Iisa myöntää, ettei ehkä osannut purkaa pahaa oloa läheisilleen riittävän suoraan ja ajoissa, vaikka lähetti hätäsignaaleja ympärilleen. Iisasta tuntui vaikealta olla rehellinen itselleen, koska hän on samaan aikaan aina ollut myös empaattinen ja väistellyt konflikteja.

– Saatan toimia itseäni vastaan, koska en halua satuttaa muita. Silloin oma sisäinen ääni ja reaalimaailma menevät ristiin, ja kun ne ovat tarpeeksi kaukana toisistaan, korjausliikkeitä on enää vaikea tehdä, Iisa sanoo.

– Mutta jollen lopulta olisi uskaltanut tuoda sisälläni kasvanutta onttoa oloa kokonaan päivänvaloon, olisin muuttunut vieraaksi itselleni ja alkanut elää kulissielämää. Ja se taas on vastoin kaikkea sitä, mihin haluan elämäni käyttää.

Iisa ei kuitenkaan suosittele eroa kenellekään.

– Jos ei ole ihan pakko erota, niin ei kannata.

– Kaikille pitkässä parisuhteessa eläville, uraa tekeville lasten vanhemmille tulee joskus eroajatuksia, mutta matka siihen, että konkreettisesti tekee jotain ja muuttaa elämäänsä, on kyllä paljon pidempi kuin mitä ikinä olisin ajatellut.

Äidin syyllisyys

Erokriisin keskellä pintaan ovat nousseet kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä: suru, helpotus, toivo, pelko, ikävä, epäonnistuminen, rohkeus, pelkuruus. Kipein on ollut syyllisyydentunne, joka on liittynyt perheen hajoamiseen.

– Eihän ero olisi näin vaikea, jollei tähän liittyisi lapsia. Olen joutunut pohtimaan paljon omaa vanhemmuuttani ja epäonnistumistani avioliitossa, hän sanoo.

 "Eihän ero olisi näin vaikea, jollei tähän liittyisi lapsia."

Kuten jokainen vanhempi, jonka päätökset vaikuttavat toisiin ihmisiin, Iisa on miettinyt, missä menee itsekkyyden ja oman onnen tavoittelun raja.

– Olen tehnyt hirveän itsekkäitä asioita. Mutta tiedän, etten olisi ollut onnellinen, jos olisin jäänyt. Ja jos en ole onnellinen, minusta tulee varjo ihmisestä, joka voisin olla, enkä usko, että olen silloin kenellekään kovin hyvä äiti tai puoliso.

– Äitimyyttiin ei tietenkään sovi ero, mutta ajattelen, etten voi myöskään antaa lapsilleni mallia äidistä, joka vuosikausiksi lannistuu oman riittämättömän ja onnettoman roolinsa alle – sinnittelee, vaikka tietää, ettei näistä aineksista ole onnelliseen elämään, hän jatkaa.

Iisa kertoo, että hänelle on ollut kova paikka tajuta, ettei eron jälkeen enää muiden silmissä näytäkään empaattiselta ja epäitsekkäältä. Samalla monet muut omat ja muiden mielikuvat Iisasta ovat joutaneet romukoppaan.

– Identiteettiäni on ravisteltu, ja se on murtunut. Minulle on ollut tärkeääkin, että se on mennyt aika atomeiksi. Olen kääntänyt kaikkia persoonallisuuteni kiviä, miettinyt lapsuudenkokemuksiani, luonteenpiirteitäni ja kyseenalaistanut ihan kaiken, Iisa kertoo.

Oman pään sisällä yksin

Iisa on aina tarvinnut paljon omaa rauhaa ja tilaa. Vaikeina aikoina hän vetäytyi yhä enemmän omaan yksinäisyyteensä, aina vain kauemmas läheisistään ja ystävistään.

– Ehkä yksin viihtyminen on ollut sudenkuoppani. Minun on hirveän hyvä ja helpottava olla yksin, koska oman pääni sisällä pystyn ratkaisemaan mitkä tahansa asiat. Siinä on vain se ongelma, että menen ajatuskuluissani liian pitkälle, ja kun viimein tulen niiden kanssa muiden ihmisten ilmoille, tajuan, ettei niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Iisa kuvailee.

Hänen oli esimerkiksi vaikea kertoa parisuhteen kriisistään vanhemmilleen ja siskolleen, koska tiesi, että se merkitsisi luopumista ja surua myös heille.

– Välillä läheisten ihmisten reaktio pelotti jopa enemmän kuin konkreettiset erosta seuraavat elämänmuutokset, Iisa ihmettelee.

Pahimpina hetkinä Iisa löysi itsensä niin syvältä omasta itsestään, ettei meinannut enää osata sieltä pois.

"Olen ollut todella yksin ja etäällä kaikista."

– Olen ollut todella yksin ja etäällä kaikista. Introverttius otti minusta yliotteen, enkä enää ikinä halua ajautua niin syvälle omaan maailmaani, hän kertoo.

Raskaimpien kelojen aikana Iisa oli aidosti huolissaan jaksamisestaan.

– Olen itkenyt järkyttävän paljon ja ajatellut, että kaikki masennuksen merkit täyttyvät kohdallani.

Kriisin keskellä Iisaa auttoi terapia, jossa hän oppi puhumaan asioista, joista oli aiemmin vaiennut.

– Mutta ei terapia anna valmiita ratkaisuja, eikä kukaan terapeutti tee duunia puolestasi, mikä saattaa joillekin olla jopa pettymys. Minua terapia auttoi muuttumaan avoimemmaksi. Nykyään uskon, ettei voi olla väärin, jos paljastaa epäonnistumisensa, heikkoutensa tai pelkonsa, Iisa sanoo.

– Kuorma harteillani alkoi keventyä, kun aloin puhua läheisilleni. On ollut ihanaa huomata, että jos avaudut, sinulle vastataan avoimuudella. Se on lähentänyt minua joidenkin ihmisten kanssa, kun yhtäkkiä olemme tunnistaneet toisissamme samoja fiiliksiä.

Enää Iisa ei myöskään yritä selvitä kaikesta yksin, vaan opettelee pyytämään apua ajoissa.

– Kauhean helppoa avun pyytäminen ei ole minulle vieläkään, mutta yritän mennä sitä kohti.

"On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta", Iisa Pajula sanoo.
"On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta", Iisa Pajula sanoo.

Ehdoton rakkaus

Viime aikoina Iisa on pohtinut tietenkin paljon myös rakkautta. Jos hän jostain on varma, niin siitä, ettei kaiken lapioinnin jälkeen aio löytää itseään suhteesta, jossa joutuisi miettimään, miten siihen on päätynyt. Uuteen suhteeseen hyppääminen heti edellisen päätyttyä tuntuisi oudolta.

– Rakkaudessa olen tosi vaativa ja ehdoton. En pysty ottamaan ketään elämääni paremman puutteessa enkä olemaan kenellekään välisuhde ennen kuin suuri rakkaus löytyy, Iisa sanoo.

"Rakkaudessa olen tosi vaativa ja ehdoton."

Iisalle rakastaminen tarkoittaa täydellistä antautumista, ja sitähän ei voi keneltäkään vaatimalla vaatia.

– Olen valmis laittamaan kaiken likoon, ja jos toinen ei ole, ei siitä tule mitään. Rakkauden pitää olla totaalinen juttu molemmille, hän sanoo.

Omaan kotiin

Viime vuoden lopulla Iisa muutti omaan kotiin lähelle perheen vanhaa yhteistä kotia. Itä-Helsingin luontoon ja rantojen lenkkipolkuihin kiintynyt Iisa ei voisi enää kuvitellakaan asuvansa muualla. Kouluikää lähestyvien poikien takia oli myös selvää, että uutta elämää rakennetaan samoihin maisemiin.

– Asuin viimeksi yksin 13 vuotta sitten. Fiilikset olivatkin vähän samanlaiset kuin silloin, kun muutin lapsuuden kodista ekaa kertaa yksin, Iisa kertoo.

Laulajan kotiin ei ole roudattu yhtään turhaa huonekalua. Iisa nukkuu patjalla, eikä hänellä ole telkkaria tai edes verhoja ikkunassa.

– Mitä vähemmän kamaa, materiaa, hälyä tai informaatiotulvaa ympärillä, sen parempi. Televisiota en ole katsonut, koska minulla ei ole ollut yhtään kaistaa mihinkään muuhun kuin oman elämäni pohtimiseen, hän sanoo.

"Mitä vähemmän kamaa, materiaa, hälyä tai informaatiotulvaa ympärillä, sen parempi."

Iisa uskoo, että elämä kulkee kehissä. Siitä kertoo myös hänen uusi singlensä Kun olit nuori, jolla kuullaan uudistunutta, suorempaa ja tanssittavampaa Iisaa kuin koskaan aikaisemmin.

”Kukaan ei sanonut, että murrosikä tulee aina uudestaan, oisko tää nyt kolmas, aina yhtä kauhea.”

Iisa myöntää, että kappale kuvaa kaunistelematta hänen tämän hetken fiiliksiään ja elämäntilannettaan.

– Minulla oli paha murrosikä, seuraava kriisi parikymppisenä ja nyt jälleen iso elämän käännekohta. Aina ennen niitä hetkiä olen kuvitellut olevani kypsä ja joutunut huomaamaan, että se on illuusio, Iisa sanoo.

Sopivasti keskeneräinen

Vaikka Iisa ajattelee elämänsä kulkevan kuin kehällä, ei hän koe, että avioeron jälkeen hän olisi palannut ahdistavalla tavalla takaisin lähtöruutuun.

Tuore elämänmuutos on ollut raskas, mutta aikaisempiin murroskausiin verrattuna siinä on myös jotakin helppoa:

– Nuorempana elämän to do -lista oli pitkä. Piti repiä jostain ammatti, työ, parisuhde ja perhe. Silloin ahdisti rankasti se ”sit ku” -elämä, jota joutui elämään.

"Jos olisin tämän ikäisenä ilman perhettä, fiilis voisi olla toinen."

– Nyt homma on paljon yksinkertaisempaa. Minulla on jo perhe, lapseni, ja se on kaiken perusta. Olen lapsilleni maailman tärkein, ja he ovat sitä minulle. Se pyyteettömyys tekee tosi hyvän olon, eikä sitä vie kukaan pois minulta ja se riittää. Jos olisin tämän ikäisenä ilman perhettä, fiilis voisi olla toinen, hän sanoo.

– Kaikessa on vielä keskeneräisyyden tuntu, mutta vaalin sitä enkä halua siitä pois, enkä oikein edes tiedä, minne siitä pitäisi mennä. Ei minua ainakaan kiinnosta sinetöity, varman päälle rakennettu loppuelämä. On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta.

 

 

 

IISA
PAJULA

Laulaja ja laulun­tekijä syntyi 9.8.1979
Tampereella.

Tuli tunnetuksi 2000-luvun alkupuolella Regina-yhtyeestä, johon kuului myös ex-mies Mikko Pykäri.

Julkaissut sen jälkeen soolo-
albumit Iisa ja Kukaan ei oo
kenenkään oma.

Keikkailee kesällä muun muassa Provinssirockissa ja Bättre Folkissa.

Asuu Helsingissä, perheeseen kuuluu kaksi poikaa.