Musiikki kannatteli Jippua vaikeina nuoruusvuosina.  ”Olen kaikesta huolimatta aina jaksanut uskoa, että elämälläni on merkitys.” Kuvat: Jouni Harala
Musiikki kannatteli Jippua vaikeina nuoruusvuosina. ”Olen kaikesta huolimatta aina jaksanut uskoa, että elämälläni on merkitys.” Kuvat: Jouni Harala

Jippu kertoi tänään olevansa toipuva alkoholisti. Hän puhui aiheesta Me Naisten haastattelussa jo vuonna 2009.

”Minulle tuli tuolla autossa itku”, sanoo laulaja Jippu ja tarkistaa, onko meikki levinnyt. Ei ole. Tyylinsä muuttanut, pehmeät villasukat punaisiin verkkosukkiin vaihtanut artisti on liikutuksestaan huolimatta tyrmäävän näköinen. Niin kuin on tarkoittanutkin.

Elämässään rankkoja vaiheita kokenut Jippu ei tällä kertaa itkenyt yksinäisyyttään, turvattomuuttaan, pelkoaan tai häpeäänsä.

–  Itkin, kun ajattelin, miten onnekas olen saadessani tehdä näin ihanaa työtä. Joka kerta kun nousen lavalle, tunnen suurta kiitollisuutta.

Jippu, Meri-Tuuli Elorinne, 24, on viime vuosien persoonallisimpia uusia lauluntekijöitä, jonka kaksi julkaistua levyä ovat puhutelleet kuulijoita kultalevyjen ja Emma-palkinnon verran. 

”Miehiä oli joka sormelle, kaikki itseäni vanhempia.”

Kolmannen, keväällä julkaistavan albumin sanoitukset ovat jo hyvällä mallilla. Idea lauluun saattaa syntyä milloin vain, eikä Jippu koskaan liiku missään ilman kynää ja muistikirjaa. Viimeisimmät tekstit on tallennettu vihkoon, jonka kannessa pariskunta pussaa pariisilaismaisemassa, Eiffel-tornin juurella.

Täytyttyään vihko pääsee lukuisien vuosien varrella kertyneiden muistikirjojen pinoon. Jippu on säilyttänyt päiväkirjojaan lapsuusvuosilta asti, ja niiden kautta hän muistaa hyvin asioita, jotka mieluiten unohtaisi.
Toisaalta juuri noista kokemuksista kumpuaa hänen tekstintekijän laatunsa. Suuri osa ensimmäisen levyn sanoitusten aiheista on kotoisin suoraan omasta vaikeasta menneisyydestä.

– Ei taiteilijalla välttämättä tarvitse olla rankkoja kokemuksia voidakseen kertoa koskettavia tarinoita. Mutta minun lahjakkuuteni syntyy vaikeuksista, joita olen itse käynyt läpi. Minulla on tarve kysyä, kuka minä olen, ja selvittää, mikä minua vaivaa.

Totuuden piilottelua

Jippu oli kuusivuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Ero tuli perheen iltatähdelle yllätyksenä. Jippu muistaa vain hetken, kun valkoinen auto tuli ja haki pois isän ja tämän matkalaukut.

– Sillä hetkellä tajusin, ettei entinen elämä tule koskaan takaisin. Todellisuus tuli rajusti päin. Ero oli suuri, dramaattinen mullistus, joka pirstaloi meidän kaikkien elämän.

Jippu jäi asumaan äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa.Vanhemmat sisarukset asuivat jo omillaan. Isäänsä tyttö tapasi satunnaisesti.

”Kun isä yritti puhua järkeä, sammuin ruokapöydän ääreen.”

Aluksi Jippu kielsi eron merkityksen. Sehän oli arkipäivää: juuri koulunsa aloittaneen tytön luokka oli täynnä erolapsia. Samalla hän yritti suhtautua asioihin pikkuvanhasti – ero oli varmasti vanhempien parhaaksi.

– Mutta uusioperheen haasteet, kiintymyksen rakentaminen uusiin ihmisiin ja omien vanhempien rakkauden mureneminen vaativat voimavaroja, joita kuusivuotiaalla ei ollut, Jippu sanoo.

Eniten voimia vaati kuitenkin isäpuolen alkoholinkäyttö, joka sekoitti perheen arjen. Aluksi Jippu oppi olemaan huomaamaton. Myöhemmin hän tuli näkyväksi tavalla, joka vei pohjalle asti.

– Perhe-elämä oli jatkuvaa juomista ja öykkäröintiä. Jääkaappi oli täynnä viinin jämiä, ja kylpyhuoneessa pulputti huolellisesti villapaidoilla ja pipoilla lämmitetty käymisastia. Kun tulin koulusta kotiin, pelkäsin aina, makaisiko isäpuoli sammuneena eteisen lattialla. Öisin keittiöstä kuului känni-itkua.

Pienen tytön mielessä ristiriita oli valmis, sillä kotona oli myös vahva hengellisyyden ilmapiiri.

– Ulospäin meillä esitettiin perhettä, jolla menee hyvin. Meillä pidettiin seuroja ja sunnuntaisin perhe kävi kirkossa. Todellisuutta piiloteltiin kaikin keinoin.

Kiltin tytön muurit

Kotielämän salailusta tuli normi Jipullekin. Samalla hän oppi elämään huonommuuden, rakkaudettomuuden, häpeän ja turvattomuuden tunteiden kanssa. 

– Alkoholismiin liittyvä perusasia on pelon ilmapiiri. En voinut kasvaa rauhassa enkä turvassa. Häpesin kotiolojamme, ja kodin sairas arki heijastui myös kouluun ja jaksamiseeni. En saanut tarvitsemaani tukea, sillä alkoholistiperheessä kaikki keskittyy alkoholistiin.

Jipun suhde isäpuoleen oli alusta asti huono.

– En voinut sietää isän tilalle tullutta vierasta miestä. En sulattanut sitä, että minun piti tulla hänen kanssaan toimeen. Samalla tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten voinut rakastaa äidille tärkeää ihmistä. Äiti, itse raitis, yritti pitää perhettä kasassa. Vasta aikuisena olen tajunnut, että hän oli yhtä kärsivä kuin minäkin.

Hylätyksi tulemisen pelossa Jippu kuitenkin suojeli perhettään ja oppi kulkemaan tuntosarvet herkkinä. Samalla hän kehitti ympärilleen muurit. 

– Vaikeinta minulle on ollut tunteiden näyttäminen. Ajattelin, että jos suojaan itseni, selviän. Opin olemaan kiltti tyttö, hissun kissun.

Kahdeksanvuotiaana Jippu lähetettiin terapiaan ahdistuksen ja pelkotilojensa vuoksi.

– Olin ylivilkas, yltiösosiaalinen ja dominoiva lapsi, ja muistan itseinhon jo niin varhaisilta vuosilta. Kävin ylikierroksilla. En pystynyt nukkumaan enkä keskittymään. Jouduin tarkkailuluokalle.

Holtiton teini-ikäinen

Yläasteella vuosien kätketty raivo lopulta kulminoitui.

– Olin 12-vuotias, kun vihdoin huusin ääneen: ”haistakaa vittu, nyt loppuu tämä vitun hyshys-elämä”. Sitten heitin television seinään ja hajotin koko talon. Olin vahva ja raivokas, ja siitä alkoi helvetti. Minuuteni oli pirstaleina. Aloin käyttäytyä niin kuin minua kohtaan oli vuosikaudet käyttäydytty. Ajattelin, että kukaan ei enää haavoita minua, mutta olin jo pahasti vaurioitunut.

Jippu alkoi juoda itse, sekoili päivät aseman nurkilla ja nukkui yönsä milloin missäkin. Koulussa hän kävi satunnaisesti, sai väkivaltaisia kohtauksia ja söi eristyksissä opettajien huoneessa. Hetken aikaa hän yritti asua isänsä kanssa.

”Viiltelin itseäni ja haudoin itsemurhaa.”

– Kun isä yritti puhua minulle järkeä, sammuin ruokapöydän ääreen. 

Jipun elämä muuttui entistä itsetuhoisemmaksi.

–  Viiltelin itseäni ja haudoin itsemurhaa. Olin käytökseltäni holtiton. Lapsena olin oppinut pelkäämään miehiä, sillä mies oli minulle uhka. Miehen ikävä oli silti valtava. Jo 13–14-vuotiaana minulle kehittyi voimakkaita, vaikeita miessuhteita. Miehiä oli joka sormelle, kaikki itseäni vanhempia, sillä joka tapauksessa hain heistä turvaa. Mutta ahdistus ei hellittänyt.

Uuteen kotiin

Käänne parempaan tapahtui huostaanoton myötä. Jippu sai kodin kesä-äidikseen kutsumaltaan tutulta ja muutti hänen luokseen Kauniaisiin. Niihin aikoihin hän toteutti myös yhden unelmistaan ja marssi mallitoimistoon, josta hänet napattiinkin kuvauksiin.

– Vuonna 2000 voitin Paparazzin mallikilpailun, jonka kakkoseksi tuli Niina Herala, Jippu kertoo.
Mallitoimistoaika nosti Jipun itsetuntoa. Yhtäkkiä hän pääsi toteuttamaan asioita, joista moni muu vain uneksi.

– Minäkuvani oli vääristynyt. Olin langanlaiha ja pidin itseäni rumana, mutta kameran edessä oleminen loi uskoa, että onnistuessani saisin rakkautta.

Uudessa kodissaan Jippu tunsi olevansa hyväksytty. Hän sai kauniin huoneen ja kauniin joulun.

– Minä olin tottunut kossu ja kinkku -linjaan. Sijaisäitini uskoi minuun ja ymmärsi minua. Sain kiinni elämästä ja nostin keskiarvoni kahdeksaan. Opin kunnioittamaan toisia ihmisiä. Siihen asti minua ei oltu kunnioitettu, enkä minäkään välittänyt kunnioittaa muita.

”Lastenkoti osoittautui lopulta hyväksi paikaksi.”

Kivuliaat kokemukset, traumat, pelot ja surut eivät sittenkään hellittäneet. Jippu saattoi uudessakin elämässään laiminlyödä koulun, sulkeutua päiväkausiksi huoneeseensa lukkojen taakse ja vain maata hiljaa peiton alla. Lopulta psykiatrit ja sosiaaliviranomaiset tulivat siihen tulokseen, että Jipun on parasta siirtyä lastenkotiin.

– Tilanne oli traaginen, mutta lastenkoti osoittautui lopulta hyväksi paikaksi. Rajat olivat tiukat. Mutta me myös matkustimme yhdessä, ja  kesät vietettiin ihanassa kesäpaikassa meren rannalla, jossa käytössämme oli vempeleitä moottoriveneestä lähtien. Päätin, että tässä ympäristössä minä pärjään. Lastenkodissa tein ensimmäisen lauluni.

17-vuotiaana Jippu siirtyi asumaan omilleen Helsinkiin. Hän teki sekalaisia töitä ja kävi joka päivä laulamassa läheisessä karaoke-baarissa. Sieltä hänet löysi Asko Kallonen, ja kohtaaminen johti heti levytyssopimukseen.

Unelmat kannattelivat

Jippu haaveili jo pienenä, että hänestä tulee kuuluisa laulaja. Hän sai taipumuksilleen tukea myös ympäristöltään, joka kannusti häntä jatkamaan harrastuksessaan ja uskomaan lahjakkuuteensa.

– Ilman musiikkia en olisi hengissä. Se kannatteli minua lapsesta asti, lohdutti ja loi uskoa tulevaisuuteen. Olen selviytynyt, sillä en koskaan ole luopunut unelmistani. Olen kaikesta huolimatta aina jaksanut uskoa, että elämälläni on merkitys, eikä ilman helvettiä voi olla taivaskokemusta. Ajattelin, että jos rakkautta on jossakin vähemmän, sitä on jossakin muualla enemmän.

Myös hengellisyys, kirjoittamisen ja puhumisen kyky ovat auttaneet Jippua ja vieneet häntä eteenpäin.

– Paraneminen alkoi, kun aloin tehdä lauluja ja kertoa itsestäni, vaikka pelkäsinkin sitä. Laulaminen ja tulkitseminen ovat yhä väylä  aggressioideni purkamiseen.

Kiitoksen Jippu antaa myös terapialle, joka kuuluu edelleen hänen arkeensa.

– Aloin ymmärtää omia virheitäni. Tajusin, että minun pitää nöyrtyä, hakea apua ja hakea rinnalleni muita ihmisiä, hyviä, terveitä ja rakastavia. Ymmärsin, etten ole mitään yksin vaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Silloin löysin myös aidosti uskon, joka on kuulunut elämääni jo lapsesta lähtien.

Oman alkoholinkäyttönsä Jippu lopetti kokonaan 20-vuotiaana.

– En puutu muiden juomiseen, mutta itselleni sopii täydellinen kieltäytyminen.

Ailahtelevainen kumppani

Eniten lapsuudenkokemukset näkyvät yhä hänen ihmissuhteissaan, halussaan olla riippumaton ja kyvyttömyydessään näyttää heikkoutta. 

– Olen varmasti vaikea elämänkumppani, ailahtelevainen, ylitunteellinen ja kohtalokas. Minun ei ole ollut helppoa luottaa ihmisiin eikä ottaa vastaan rakkautta. Toisinaan on yhä vaikea uskoa, että riitän ja olen jollekin korvaamaton.

Viime keväänä Jippu löysi rinnalleen sielunkumppanin, näyttelijä Jussi Lammen, 47. 

”Tiedän myös, mitä on, kun ei ole mitään.”

– Yhteys välillemme syntyi heti. Ensimmäistä kertaa olen ihmisen kanssa, joka jakaa samankaltaiset elämänkokemukset eikä pelkää niitä. Tämä suhde poikkeaa aiemmista suhteistani. Tällä kertaa en ole seurustele siksi, että tarvitsisin miehen, vaan siksi, että haluan. Rakkaus on itsensä ja toisen hyväksymistä sellaisenaan.

Jippu tuhahtaa ikäerokysymykselle. Hän on kumppaniaan 23 vuotta nuorempi.

– Olen unohtanut oman ikäni, ja kysymys onkin elämänkokemuksesta. Isähahmoa en tällä kertaa hae rinnalleni, minulla on jo isä. Asumme omissa asunnoissamme ja keskitymme kumpikin omiin töihimme. Haluan itsenäistyä ja tutustua omaan itseeni. Elän tosi onnellista ajanjaksoa.

Jippu ei vaihtaisi elämästään päivääkään pois. Päinvastoin. Kun hän viimeksi ilmestyneellä albumillaan kysyy ”kuka teki minusta tämän naisen,” hän vastaa nyt:

– Vaikea elämä on tehnyt minusta sen, mikä olen lauluntekijänä ja ihmisenä. Olen nöyrä sen edessä, mitä minulla on, koska tiedän myös, mitä on, kun ei ole mitään. Mikään ei ole itsestään selvää, ja kaiken voi ottaa pois. Mutta oleellista elämässä on, että uskaltaa vaikkei uskaltaisikaan.

Välit perheeseen ovat taas kunnossa, ja Jippu sanoo antaneensa anteeksi kaiken kokemansa

– Päällimmäisenä elämässäni on kiitos. Rankka nuoruus ei vienyt uskoani rakkauteen.

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.

 

Madonna juhli viikolla syntymäpäiviään ja julkaisi sen kunniaksi kuvan koko perheestään.

Popin kuningatar Madonna, 59, jakoi perjantaina ensimmäistä kertaa koskaan yhteiskuvan kaikkien lastensa kanssa. Kuvassa Madonnan kanssa poseeraavat pojat Rocco, 17, ja David, 11, sekä tyttäret Lourdes, 20, Mercy James, 11, ja 4-vuotiaat kaksoset Estere ja Stella.

Kuva on julkaistu Madonnan syntymäpäivän kunniaksi. Hän täytti 59 vuotta 16. elokuuta. Syntymäpäiviään hän juhli Italiassa.

 

Birthday 🎉🎂🎈🇮🇹♥️

A post shared by Madonna (@madonna) on

Lourdes ja Rocco ovat Madonnan biologisia lapsia. Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Roccon isä on elokuvaohjaaja Guy Ritchie, jonka kanssa Madonna erosi vuonna 2008. David, Mercy James, Estere ja Stella ovat adoptoitu Malawista.

Madonna adoptoi Esteren ja Stellan Malawista viime helmikuussa. Alkuvuodesta prosessi tuotti ongelmia. Tyttöjen isä väitti, ettei adoptio mennyt hänelle kerrottujen suunnitelmien mukaan.

– Minulle kerrottiin alussa, että Esther ja Stella menevät asumaan rikkaan naisen luo ulkomaille, ja että hän antaa heille kunnon koulutuksen ja palauttaa heidät sitten minulle, asumaan kanssani ja auttamaan perhettäni, tyttöjen biologinen isä Adam Mwalen kertoi.

Lue lisää täältä: Madonna julkaisi iloisen videon adoptiokaksosistaan – tyttöjen isä väittää, että häntä on huijattu

Myös Madonnan aiemmat adoptiot kuohuttivat. Vuonna 2006 laulaja adoptoi Malawista Davidin ja vuonna 2009 Mercy Jamesin. Erityisesti Mercyn adoptio synnytti kritiikkiä.

Tytön äiti kuoli synnytyksessä, ja sukulaiset sijoittivat lapsen orpokotiin. Jälkikäteen isovanhemmat kuitenkin kertoivat suunnitelleensa, että olisivat ottaneet lapsen hoitaakseen, kun tämä on 6-vuotias. He syyttivät Madonnaa lapsen varastamisesta ja repimisestä juuriltaan. Alun perin he olivat hyväksyneet adoption.

Juttua muokattu 20.8. 12.35: Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Ei Guy Ritchie, kuten aiemmin jutussa kerrottiin.

”Kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle”, Cheek sanoi kutsuessaan Antin lavalle. 

Vuoden 2018 helmikuussa ensi-iltansa saava Veljeni vartija -elokuva on herättänyt runsaasti huomiota jo viime keväästä saakka. Tuolloin saatiin ensimmäisen kerran tietää, että leffassa Jare Tiihosta eli Cheekiä näyttelee Antti Holma.

Moni on pohtinut, miltä näyttelemisestä tunnettu Antti kuulostaa ja näyttää räppärinä.

No, nyt siitä on saatu esimakua. Eilen Tampereella järjestetyillä Blockfest-festivaaleilla saatiin kuulla ja nähdä ensimmäinen maistiainen Antista Cheekinä. Profeettojen festarikeikan aikana räppäri kutsui Antti lavalle esittämään kappaleensa Äärirajoille.

– Mua on jännittänyt tänään tää keikka paljon enemmän, kuin mikään keikka pitkään aikaan. Mulla on parikin syytä siihen, Cheek aloittaa Antin esittelyn.

– Osa teistä tietää, että me ollaan kuvattu tällaista Veljeni vartija -elokuvaa. Meillä on tänään tarkoitus kuvata viimeisiä kohtauksia. Sen takia mä tarviin kohta sitä Blockfest-rakkautta enemmän kuin koskaan, koska kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle eikä nähny tällaista mitä täällä on tai kokenut tällaista.

Cheek pyytää porukkaa laulamaan ja bailaamaan mukana.

Katso osa Antin esiintymisestä tästä:

Eilen illalla Antti kommentoi esiintymistään Twitter-tilillään: 

Antti nähdään valkokankaalla myös Jaren veljenä Jerenä.

– Ajattelen, että tässä leffassa on kolme roolia Jare, Jere ja Cheek. Tarkkailin Jaren tapaa olla maailmassa. Jeressä minua kiehtoo se, että rauhallinen tyyppi voi kiihtyä nollasta sataan, Antti kommentoi viime kesänä Me Naisille.

Antti julkaisi pari viikkoa sitten kuvan Mersusta, jolla ajelee elokuvan kuvausten ajan. Auton rekisteriotteessa lukee A-HOLE. ” Nuo kilvet tosin haaveena vasta”, Antti kirjoitti kuvan yhteydessä.

Juttua muokattu 20.8. klo 9.18: Muokattu kirjoitusvirhe.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.