Miekkari tasa-arvon puolesta vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto

Eduskunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -kansalaisaloitteen.

Kansalaisaloite kumottiin eduskunnassa äänin 120–48. Aloitteen kaatuminen merkitsee, että tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan maaliskuun alussa.

SDP:n kansanedustaja Maria Guzenina julkaisi kuvan tuoreeltaan äänestystuloksesta Twitter-tilillään ja hehkutti, että ”1.3. on ilon päivä”.

Sosiaalinen media villiintyi äänestystuloksesta. Muun muassa näyttelijä Antti Holma julkaisi kuvan kerrostalon ikkunasta roikkuvasta hahmosta ja kirjoitti sen yhteyteen:

– Homoja on alkanut tulla ovista ja ikkunoista Suomessa avioliittolain muuttamisen estämisen kaaduttua.

– Se oli siinä! Eduskunta on vahvistanut tasa-arvoisen avioliiton 100 % varmaksi tästä eteenpäin iäksi. Onnea häihin, rakkaat ystävät, toivotti puolestaan vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Aito avioliitto -aloitteesta on myös ilmestynyt jo ainakin yksi suosiota herättänyt ja vauhdilla leviävä nettimeemi. Kansanedustaja Touko Aalto teki torstaina eduskunnan täysistunnossa facebalmin eli suomalaisittain naamapalmun, kertoi Nyt-liite.

Tätä reaktiota jaetaan innolla sosiaalisessa mediassa:

 

Krista Kosonen ei vielä uskalla puhua roolistaan Hollywood-leffassa.

Näyttelijä Krista Kososella, 33, on pieni rooli loppuvuodesta julkaistavassa Blade Runner 2049 -elokuvassa. Tieteisspektaakkelin pääosissa ovat muun muassa Ryan Gosling ja Harrison Ford.

– En uskalla sanoa mitään. Rooli ja juttu olivat niin pieniä, että minut on saatettu leikata kokonaan pois koko elokuvasta. Sitä tapahtuu isoissa tuotannoissa jatkuvasti, Krista kertoi Stockmann Roof -kattoterassin avajaisissa.

”Ennen lasta töiden valitseminen oli helpompaa, nyt täytyy miettiä lapsen tarpeita.”

Scifi-elokuvan ensi-ilta on kesäkuussa. Suomessa Krista nähdään Miami-elokuvassa, jonka ensi-ilta on elokuun alussa. Näyttelijä on kiitollinen hyvästä työtilanteestaan.

– Olen aina ajatellut, että esiintyvän taiteilijan pitääkin valita työnsä. Tilanteeni on hyvä, mutta on minullekin käynyt niin, että olen halunnut kovasti roolia, käynyt koekuvauksissa, mutta rooli on mennyt jollekin toiselle. Ennen lasta töiden valitseminen oli helpompaa, nyt täytyy miettiä lapsen tarpeita  – että hän saa ruokaa ja niin edelleen.

”Olen pidemmällä äitiyslomalla kuin koskaan kuvittelin olevani.”

Kristan ja elokuvaohjaaja Antti J. Jokisen tytär täyttää kesän lopussa kaksi. Kososen omat vanhemmat asuvat Espoossa ja auttavat mielellään lastenhoidossa. Kesällä Krista kertoo haluavansa lomailla perheensä kanssa.

– Olen pidemmällä äitiyslomalla kuin koskaan kuvittelin olevani. Pystyn kyllä rentoutumaan. Koko ajan rentoudun, välillä on siitä jopa ihan syyllinen olo. Nytkin roudasin Antin tänne, vaikka en yleensä ikinä käy tällaisissa tilaisuuksissa. Mutta ajattelin, että täällä on pakko olla alkoholia, Krista vitsaili.
 

Laura Tuomarila kertoo syömishäiriöstään Kaunis minä -kirjassaan. – Perheeni tuki ja ajan antaminen helpottivat toipumistani. Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis, Laura kertoo kirjassa.

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoo tuoreessa kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väilltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

”Lopulta päätin, etten ylitä 450 kcal päivässä.”

Laura kertoo kirjassa avoimesti, millaista sairaus oli pahimmillaan. Sairaus paheni 1990-luvun alussa, kun Laura opiskeli näyttelemistä Englannissa.

– Ensin söin maksimissaan 1 000 kcal päivässä, mutta kun sekään ei tuntunut toimivan tarpeeksi nopeasti, niin lopulta päätin, etten ylitä 450 kcal päivässä. Ja kuin merkkinä päätökseni oikeasta suunnasta sain pääroolin koulun näytelmästä. Olin varma, että se johtui vain ja ainoastaan pienentyneestä kehostani. Viisitoista kiloa painavampana en varmasti olisi kelvannut eteerisen nuoren tytön rooliin, Laura muistelee kirjassa.

Laura Tuomarila ja aviomies Samuli Edelmann Linnan juhliassa vuonna 2012. Parilla on kaksi lasta: Venla ja Ilmari. Kuva: Sanoma-arkisto / Mika Ranta
Laura Tuomarila ja aviomies Samuli Edelmann Linnan juhliassa vuonna 2012. Parilla on kaksi lasta: Venla ja Ilmari. Kuva: Sanoma-arkisto / Mika Ranta

Perheen tuki ja ymmärrys auttoivat toipumisessa

Laura kertoo kirjassa, että oli usein todella epätoivoinen ja väsynyt, mutta teki kaikkensa, ettei kukaan huomaisi sitä. Pahimmillaan 172-senttinen Laura painoi 38 kiloa. 

– Cokis nosti minut ylös tuosta ainaisesta väsymyksestä. Sokeriton purkka auttoi myös hetkeksi poistamaan nälän tunteen, mutta sitäkään ei saanut syödä päivässä viittä palaa enempää. Yhdessä palassa kaloreita oli 2,5, joten nekin purkat toivat päivääni 12,5 kaloria. Kaikki kalorit laskettiin. Päivän ateriani sisälsivät muutaman omenan, porkkanan ja yhden kevytproteiinipatukan, jossa kaloreita piti olla alle 100. Jos oikein heikotti, niin satunnaisesti sallin
itselleni myös muutaman riisikakun.

”Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa.”

Laura kuvailee syömishäiriötä "maanpäällisiksi helvetiksi". Hän miettii myös, että syömishäiriö on riippuvuuksista se, josta on ehkä vaikeinta toipua.

– Alkoholistin täytyy toipuakseen lopettaa juominen, narkkarin huumeiden käyttö, uhkapelurin pelaaminen. Syömishäiriöinen sen sijaan ei voi lopettaa
syömistä. Pitää opetella kohtuusyöjäksi, Laura kirjoittaa.

Lauran mukaan perheellä on ollut iso merkitys toipumisessa.

– Perheeni tuki ja ajan antaminen myös helpottivat toipumistani. Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa.

Laura Tuomarila: Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle (Readme) on juuri ilmestynyt.

Suomi100-teemalla on tarjolla vaikka mitä ihanaa.

Isänmaallista päivää!

Miten on Suomi100-panoksesi laita? Olet äänestänyt jo kansallisperhosta? Aiot mennä katsomaan Sata sientä -näyttelyn Kuopioon?

Juhlavuosi on kohta puolivälissä, ja ihme on, jos olet välttynyt siltä. Instagramin PaskatSuomi100-tuotteet -ryhmässä on mainioita esimerkkejä siitä, miten oikeastaan ei ole asiaa, jota ei kannattaisi brändätä Suomi100-sisällöksi.

Esimerkiksi tämä toukokuinen kyltti Helsingissä, miksipä sen ylälaidassa ei olisi Suomi Finland 100 -merkkiä?

 

Tai miksei juhlavuoden kunniaksi kysymykseen tulisi tavallista isänmaallisempi vessan siivous?

Ja jos joku etsii juhlavuoden henkeen sopivaa syömistä, sitä löytyy ruokakaupan ”keltaiset rasvat” -osastolta:

Mutta oletko huomannut, että tarjolla on myös väkevää oppimissisältöä Suomi100-hengessä? Nuku rauhassa -nimisellä kokonaisturvallisuuden juhlahankkeella on tarjolla erityisesti naisille suunnattuja kursseja kuten Perille ilman navigaattoria ja Sähköttä kaupungissa. Herää kysymyksiä: hypätäänkö nyt suoraan syvään päähän, liian vaikeisiin sisältöihin? Olisiko naisille suunnattu autoilukurssi kannattanut rakentaa vaikka teemalle Henkilöauton mekaniikka tutuksi – muistisäännöt kytkimen, jarrun ja kaasun järjestykseen? Tai se sähkökatkokurssi, voisiko se olla reilusti että Näin sytytät tulitikun ilman miehen apua?

No höpsis. ”Perille ilman navigaattoria” ei onneksi ole Autoliiton suunnittelema naisautoilijain kurssi, vaan asialla ovat naisten maanpuolustusjärjestöt Sotilaskotiliitto ja Maanpuolustusnaiset. Valmiuskurssit kuuluvat elokuiseen SoMa-harjoitukseen: navigaattorittoman kurssin tarkoituksena on hallita poikkeustilanteita varten karttamerkit ja koordinaatit, ja sähkökatkokurssissakaan ei opetella keittämään miehelle hyviä nokipannukahveja vaan ymmärtämään paremmin sähköriippuvuutta. Tarjolla olisi sitä paitsi ollut myös rynnäkkökiväärin käsittelykurssi naisille, mutta se on jo täynnä!

Jos et ole käynyt armeijaa etkä mahdu mukaan naisten varautumiskursseille, lohduttaudu sillä, että isänmaallisuus on myös arkisia tekoja. Esimerkiksi muovikassin ostamista:

 

 

 

 

 

 

 

Suomi on pitkien välimatkojen maa, mutta sen ei tarvitse olla hyvän elämän este.

Työmatkani kotiovelta työpaikan ovelle on noin kaksi tuntia. Matka taittuu kävellen ja junalla, joskus myös metrolla. Kun kerron käyväni töissä Helsingissä ja asuvani Tampereella, saan yleensä osakseni vähintään ihmettelyä ja kysymyksen muuttoaikeista, joskus myös sääliä.

Turhaan säälitte. Työmatka on pakollinen paha, niin kuin useimmille muillekin ihmisille, mutta myös minun tapani ”saada kaikki”: unelmatyö, edullinen asunto kivalta paikalta, harrastukset tutuissa porukoissa ja parisuhde, jossa molemmat voivat toteuttaa itseään.

Kun pääsen junaan, laitan silmät kiinni ja hengitän syvään. Jos suinkin muistan, Hämeenlinnan kohdalla katson ulos ikkunasta ja ihailen Vanajavettä, joka näyttää huonossakin säässä kauniilta. Otan repusta aamiaisen ja syön sen samalla, kun luen päivän lehden ilman kiirettä. Pian – tasaisen varmasti kolmesta viiteen minuuttia aikataulusta jäljessä – tulee tuttu kuulutus: saavumme Helsinkiin.

Jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Totta kai olisi helppoa, jos kaikki, mitä elämässäni haluan, löytyisi kymmenen kilometrin säteeltä. Olen kuitenkin havainnut, että ihan kaikkea ei voi saada – tai oikeastaan, että jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Lapsettomana ajattelen, että ehkä perheelliset eivät halua viettää näin paljon aikaa junassa, poissa lastensa luota. Sekin on aika etuoikeutettu ajatus. Moni äiti ja isä ei voi tuosta vain valita lasten lähellä olemista, koska lasten elättäminen vaatii töissä käymistä siellä, missä työt sattuvat olemaan.

Aamuseitsemän jälkeen Tampereelta lähtevä juna, johon yleensä nousen, on joka arkiaamu kaksitoista vaunua pitkä. Siihen mahtuu aika monta muutakin työmatkalaista, jotka ovat tietävät, että Suomi on pitkien välimatkojen maa, eivätkä anna sen haitata.