Miekkari tasa-arvon puolesta vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto
Miekkari tasa-arvon puolesta vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto

Eduskunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -kansalaisaloitteen.

Kansalaisaloite kumottiin eduskunnassa äänin 120–48. Aloitteen kaatuminen merkitsee, että tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan maaliskuun alussa.

SDP:n kansanedustaja Maria Guzenina julkaisi kuvan tuoreeltaan äänestystuloksesta Twitter-tilillään ja hehkutti, että ”1.3. on ilon päivä”.

Sosiaalinen media villiintyi äänestystuloksesta. Muun muassa näyttelijä Antti Holma julkaisi kuvan kerrostalon ikkunasta roikkuvasta hahmosta ja kirjoitti sen yhteyteen:

– Homoja on alkanut tulla ovista ja ikkunoista Suomessa avioliittolain muuttamisen estämisen kaaduttua.

– Se oli siinä! Eduskunta on vahvistanut tasa-arvoisen avioliiton 100 % varmaksi tästä eteenpäin iäksi. Onnea häihin, rakkaat ystävät, toivotti puolestaan vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Aito avioliitto -aloitteesta on myös ilmestynyt jo ainakin yksi suosiota herättänyt ja vauhdilla leviävä nettimeemi. Kansanedustaja Touko Aalto teki torstaina eduskunnan täysistunnossa facebalmin eli suomalaisittain naamapalmun, kertoi Nyt-liite.

Tätä reaktiota jaetaan innolla sosiaalisessa mediassa:

 

Eronnut Matilda tuntee olonsa yksinäiseksi. Löytyisikö ratkaisu uusista treffeistä? Myös teini-ikäinen poika aiheuttaa äidilleen huolta.

Toisinaan muistojensa massasta on vaikea erottaa totuutta ja tarinaa. Hyvä esimerkki on oma nuoruus. Todellisuudessa nuori ihminen on suurimman osan ajasta myötähäpeää aiheuttaviin vaatteisiin pukeutuva epävarma hapuilija, joka törmäilee sinne tänne iho rasvoittuneena ja tulevaisuudensuunnitelmat rähmän peitossa. Silti nuoruuden valokuva-albumit kertovat menestystarinaa iloisista bileistä, rohkeista reppureissuista Amsterdamiin ja edessä siintävästä tulevaisuudesta, joka vain odottaa opiskelijahaalareihin sonnustautunutta ottajaansa.

Sama pätee vauva-aikaan. Vaikka rationaalisesti ajateltuna hyvin tietäisi, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli kakkavaipanhajuista pakkovalvomista, rintojen kivistystä ja aivot turruttavaa väsymystä, sen haluaa muistaa ihanana vauvalomana, sellaisena kuin viralliset valokuvat ovat sen ikuistaneet.

Muistoni Antonista olivat aivan yhtä ristiriitaiset. En ollut enää varma, mikä oli totta ja mikä satua, jonka päähenkilö olisin halunnut olla.

Rakastuminen leimahti kuin pallogrilliin suihkutettu hiuslakka.

Parisuhteemme ajanlasku eteni nopeista liikkeistä yhä hitaampiin. Kun tapasimme, rakastuminen leimahti kuin pallogrilliin suihkutettu hiuslakka. Päätös muuttaa yhteen vei muutaman päivän, lapsen hankintaa harkittiin ehkä kuukausi. Ja vaikka Antonin uskottomuuden paljastuttua toiminkin nopeasti, oli eropäätös todellisuudessa ehtinyt muhia mielessäni jo vuosia.

Jos unohdetaan hetkeksi se, että Anton oli hypännyt vieraaseen sänkyyn (omien sanojensa mukaan vain kerran, hetken mielijohteesta ja humalassa), meidän välillämme olisi ollut paljon muutakin korjattavaa. Salamarakastumisen jälkeen meiltä puuttui se, mikä kaikkien kuulemieni parisuhdeterapeuttien ja vanhempien naisten viisauden perusteella piti pitkät suhteet koossa. Se, mistä puhuttiin koodinimellä "pienet rakkauden teot".

Anton ei koskaan ladannut minulle kahvinkeitintä valmiiksi, kun lähti aamulla aikaisin työreissulle. Hän ei ikinä kysynyt, haluaisinko hänen hierovan jalkojani työpäivän jälkeen. Hän ei kertaakaan tarjoutunut imuroimaan tai viemään roskia. Hän eli omaa elämäänsä ja minä omaani. Työkiireet ja ammatillinen edustaminen, pintaliito tuotekehittäjien ja riskisijoittajien maailmassa oli miehen heiniä, minun vastuullani oli koti ja kaikki siihen liittyvä, Okko mukaan lukien. Pojan harrastuksiin Anton osallistui, mutta niihin hän suhtautui suorituksena ja kilpailuna, ei yhteisenä tekemisenä.

Kun muutin Antonin kanssa yhteen, olin niin rakastunut, ettei tuntunut oudolta asua upeassa merenrantatalossa, josta hänen ex-morsiamensa oli juuri muuttanut pois. Kaikki oli uutta, kaunista ja viimeisteltyä, eikä minua häirinnyt edes se, että talossa näkyi toisen naisen kädenjälki. Talo oli Antonin, eikä hän halunnut minun osallistuvan kuluihin. Hän maksoi asumisen, minä huolehdin siitä, että jääkaapissa oli ruokaa ja Okolla vaatteita. Kummallakin oli omat tulot ja omat menot. Tämä järjestely toimi niin kauan kun meillä meni hyvin.

Isän yllättävä kuolema romahdutti kaiken.

Kunnes eräänä päivänä löysin vieraan naisen hiuksia Antonin alusvaatteista ja väärän väristä huulipunaa kauluksesta. Klassinen kuvio, ensin mies yritti kiistää kaiken, mutta aika nopeasti kävi ilmi, ettei kiemurtelu kannattanut. Tein johtopäätökseni, nielin ylpeyteni ja nostin kytkintä.

En tiedä, miksi kaikki tämä tuli taas mieleeni. Ehkä se liittyi muistikuviin seitsemän vuoden takaisista tapahtumista. Silloin asiat tuntuivat vielä olevan hyvin monellakin mittarilla mitattuna, kunnes isän yllättävä kuolema romahdutti kaiken.

Jokin minua kuitenkin häiritsi noissa muistikuvissa, etenkin isän kuolemaa seuranneissa päivissä. Oliko Kerttu tuntunut vierailullaan jotenkin etäiseltä, vai johtuiko se vain omasta järkytyksestäni? Miksi Anton välttämättä halusi viedä Kertun lentokentälle asti? Miksei Kertusta ollut kuulunut mitään sen jälkeen?

Ja miksi ihmeessä isä ilmestyi minulle nyt, monen vuoden jälkeen, puhuen arvoituksellisesti kuin Twin Peaksin sivuhahmo?

Yhdessäkään kuvassa ei näkynyt Kepan miestä.

Avasin Facebookin ja kirjoitin hakukenttään Kertun nimen. En ollut itse kauhean aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, mutta eipä näyttänyt olevan Kerttukaan. Hän oli julkaissut viimeksi muutama päivä aiemmin, selfiessä hymyili aina yhtä tyylitietoinen ja hyvin hoidettu kansainvälinen bisnesnainen. En ihan tarkkaan muistanut, mitä Kepa teki työkseen, mutta jotenkin se liittyi rahoitukseen ja oli joka tapauksessa paljon hienompaa kuin ihmisten hammasvälien puhdistaminen.

Selailin kuvia, joissa Kerttu istui katukahvilassa siemailemassa lattea tai reippaili koiriensa kanssa Toblerone-maisemissa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt Kepan miestä tai ylipäätään ketään muuta ihmistä. No, ehkä Kerttu oli vain tavallista tarkempi yksityisyydestään, kuten monet nykyisin.

Pysähdyin yhteen kuvista. Jokin siinä näytti tutulta, vaikka en osannutkaan sanoa mikä. Kerttu istui uimapuvussa hiekkarannalla, taustalta häämötti auton keula. Kuva olisi voinut olla miltä tahansa suomalaiselta uimarannalta, mutta ehkä Sveitsissäkin oli kivikkoisia rantoja, joissa ihmiset palelivat ja läiskivät hyttysiä.

Tunsin yksinäisyyden taakan painavampana kuin pitkään aikaan.

Pirautin äidille kyselläkseni kuulumisia. Tällä kertaa hän vaikutti ihan skarpilta ja suhtautui aiempaan bussiseikkailuunsa huumorilla.

”En kyllä ymmärrä, mikä oikosulku minulle oikein tuli kun astuin väärään bussiin.”

”Mä ehdin jo huolestua kun sä soitit.”

”Älä suotta huoli, ei sinun äitisi sentään niin dementti vielä ole, ettei osaisi omassa kotikaupungissaan matkustaa.”

En tiedä, mikä sai minut sanomaan seuraavaan lauseen, jostain se vain tuli.

”Äiti, mä näin isän toissapäivänä. Se jutteli mulle.”

”Voi Rauha kulta, minä juttelen Reijon kanssa harva se päivä.”

”Hei mutsi, ensinnäkin älä taas sano mua Rauhaksi. Ja toiseksi, ootkohan sä kuitenkin vähän pehmenemässä päästäsi?”

”Minun pääni on ihan kunnossa. Mutta kun on ollut toisen kanssa yhdessä monta kymmentä vuotta, kyllä silloin jutellaan, vaikka toinen olisikin kuollut.”

Voi taivas. Miten joku voi olla samaan aikaan skarppi ja toisaalta täysin arvaamaton? Ehkä mutsi ei ollut oikea ihminen jolle puhua isän näkemisestä.

”Äiti, jäikö teille isän kanssa jotain selvittämättömiä asioita?”

”Kyllä me yleensä kaikki asiat saatiin puhuttua. Tai ei ehkä puhuttua, mutta sovittua kuitenkin. Isä oli sen sukupolven miehiä, ettei se paljon puhunut, mutta ei myöskään kauaa murjottanut. Viimeistään vällyjen välissä asiat sovittiin.”

Olin 38-vuotiaana ehtinyt nähdä ja kuulla kaikenlaista, mutta en ollut vieläkään valmis kuulemaan vanhempieni petipuuhista. Tuntui jotenkin nololta ajatella sitä, kuinka he olivat sopineet riitansa. Toisaalta se oli haikeaa ja kaunistakin. Heillä oli ollut toinen toisensa, he eivät olleet eronneet. He olisivat olleet yhdessä armaaseen vanhuuteen asti, jos isä vain olisi saanut elää.

Minun kohdallani ei koskaan tapahtuisi sellaista.

Yhtäkkiä tunsin yksinäisyyden taakan suurempana ja painavampana kuin pitkään aikaan.

Ehkä minun pitäisi kuitenkin mennä Ilonan järjestämille treffeille. Ihan vain sen takia, etten tulisi mökkihöperöksi, perustelin itselleni. Jotta päivissäni olisi jotain muutakin sisältöä kuin tulehtuneita ikeniä ja kinastelua näsäviisaan varhaisteinin kanssa.

Töissä koko alkuviikko meni uuden potilastietojärjestelmän kanssa tapellessa. Tietotekniikka ei todellakaan tuntunut työntekijän parhaalta ystävältä, ja keskiviikkoon mennessä olin varma, että ihmiskuntaa odottaisi ennen pitkää Terminator-elokuvista tuttu koneiden kapina ja täydellinen perikato.

Kasvojen uurteista päätellen tyyppi oli tallustanut maankamaralla jo varhaisella jurakaudella.

Pyöräilin töistä kotiin, lämmitin Okolle edellisen päivän kinkkukiusauksen jämät ja vaihdoin vaatteeni. Vannotin poikaa tekemään läksyt, uhkasin soittavani puolen tunnin välein ja kiiruhdin bussipysäkille.

Olin juuri saanut eteeni boolimaljan kokoisen mukillisen tummapaahtoista kahvia (syy, miksi olin valinnut juuri kyseisen paikan), kun treffikumppanini asteli sisään.

Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota teräväkärkisiin käärmeennahkabuutseihin, jotka olisivat aiheuttaneet luonnonsuojelijoille harmaita hiuksia. Tyypin ikää oli mahdotonta arvioida, mutta kasvojen uurteista päätellen hän oli tallustanut maankamaralla jo varhaisella jurakaudella. Eikä siinä mitään, pidin charmikkaasti vanhentuneista miehistä, mutta kuparinpunaiseksi värjätyn heittoletin harmaa juurikasvu ei oikein tehnyt oikeutta herran kokonaistyylille. Kun hän kätteli minua, hapsutakin hihasta pilkistävä ranne helisi kuin helmitaulu kiinalaisella kylätorilla.

”Johnny”, mies esitteli itsensä ja hymyili kuin kalifornialainen surffaripoika vuosikirjan kuvassa.

”Tosi nasta tavata.”

”Matilda. Ja kiitos samoin.”

”Ollaanko me tavattu joskus? Sä näytät jotenkin tutulta.”

”En usko.”

”Monet sanoo, että mä näytän tutulta, mut se johtuu yleensä siitä, että ne on nähnyt mut lavalla. Tai telkkarissa.”

”Aha.”

”Mähän oon tehnyt paljon keikkaa, sä muistat varmaan sellaisen bändin kuin Johnny & the Swaying Barbarians.”

”No en oikeastaan...”

”Me soitettiin ysikytluvulla muunmuassa Bon Jovin lämppärinä. Tai siis oltiin Ruisrockissa samana päivänä kuin Bon Jovi. No mut hei, kerro säkin vähän itsestäsi.”

"Vanhat kitarat laulaa sulle niin kun seireenit, ne kietoo sut pikkusormensa ympärille.”

Johnny katsoi minua jäänsinisillä silmillään, joilla oli varmaan takavuosina hurmattu pataljoonittain pikkugimmoja keikkabussin takapenkille. Odotuksen iltaa kohtaan eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta oli jotenkin vaikea sanoa asioita suoraan ja tuottaa pettymystä toiselle. Tiesin olevani aivan liian kiltti, mutta lähdin silti leikkiin mukaan.

”Mä olen Matilda, kolkytkahdeksan, eronnut ja 12-vuotiaan pojan äiti. Mä harrastan liikunnan välttelyä ja kahvin juomista. Olen kiinalaisessa horoskoopissa hevonen ja druidien puuhoroskoopissa vaahtera.”

”Ihan tosi? Mä en ole kuullutkaan tollasesta.”

”En mäkään siihen usko, mutta musta on jotenkin lohdullista ajatella, että mun luonne olisi yhteydessä luontoon nimenomaan vaahteran kautta. Se on hieno puu.”

”Tiesitsä, että monet kaikkein parhaiden kitaroiden otelaudoista on tehty vaahterasta?”

”Sehän on mielenkiintoista.”

Tässä vaiheessa huomasin Johnnyn päässeen alkujännityksestä omalle vahvuusalueelleen ja tiesin selviäväni loppuillan keskustelusta minimipalautteella. Se tarkoitti sopiviin väleihin tuikattavia lyhyitä kommentteja "ihan tosi", "vau" ja "sepä mielenkiintoista".

”Mulla on yli kakskyt skittaa. Ja tiesitsä, että vanhimmat on niistä kaikkein parhaita ja myös arvokkaimpia.”

”Ihan tosi?”

”Joo, mun kokoelman kallein skeba on vuoden 1963 erikoismaalattu Fender Stratocaster, joka maksaa saman verran kuin vähän käytetty Mersu.”

”Vau.”

”Voisi kuvitella, että ne on vaan puuta ja rautaa, mutta vanhoilla kitaroilla on sielu. Ne laulaa sulle niin kun seireenit, ne kietoo sut pikkusormensa ympärille.”

”Sepä mielenkiintoista.”

”Toinen aivan mieletön keppi oli Gibson Firebird, jonka mä myin aikoinaan Andy McCoylle kybädonalla. Siinä oli eebenpuinen otelauta ja kullatut viritysnupit!”

”Vau!”

”Kun pitää käsissään hyvin tehtyä kitaraa, on kuin syleilisi kaunista naista. Sitä on kosketeltava hellästi, mutta päättäväisesti, lujin mutta lämpimin sormin. On ansaittava tiensä sen sydämen sopukoihin.”

Ja niin edelleen. Päästyään kitaroihin Johnny malttoi tuskin vetää henkeä välillä. Samalla sen koko kehonkieli myötäili sanoja, sormet silittivät ilmaa ja kieli lipoi kiihkeästi näkymättömän otelaudan koristeita.

En uskonut, että haluaisin enää koskaan osallistua Ilonan järjestämille treffeille.

Loppuillasta ei ole paljonkaan kerrottavaa. Join niin paljon kahvia, että meinasin pissata housuuni. Saatettuaan minut bussipysäkille Johnny yritti päästä huulikontaktiin, muta väistin yrityksen sujuvasti poskisuudelmaksi ja nousin bussiin. En edelleenkään tiennyt Johnnyn oikeaa nimeä enkä ikää, mutta tiesin minkä paksuisilla plektroilla hän soitti ja mistä hän hankki käsintehdyt nahkahousunsa. Olin myös kuullut muutamia meheviä tarinoita takahuoneista ja kiertueilta, nyt tiesin mitä shampoota Kirka oli käyttänyt ja mitä Ville Valo sanoi kerran jatkoilla tupakkaa pummanneelle Dave Lindholmille.

En uskonut, että tapaisimme Johnnyn kanssa koskaan toista kertaa. Enkä uskonut, että haluaisin enää koskaan osallistua Ilonan järjestämille treffeille. Päätin soittaa hänelle saman tien.

”Ilona, sun pitää lopettaa tää luusereiden deittipalvelun pitäminen! Mikä toi turistiluokan Tommi Läntinen oikein oli? Ehkä vielä limaisempi kuin myyntitykki Jani.”

”Johnny on niin karismaattinen. Etkö sä muista, me ollaan käyty kattomassa sen bändiäkin joskus lukioaikoina.”

”En muista, mutta se kulki varmaan bussissa eläkeläiskortilla jo silloin.”

”Hei, Mike Monroellakin on ikää, mut mieti mikä kroppa ja mikä elämänkokemus”, Ilona puolusteli.

”Vanhemmissa miehissä on jotain niin kuumottavaa.”

”Antaa olla viimeinen kerta.”

”Mutta kultaseni, mä tapaan työn kautta niin mielettömän mielenkiintoisia tyyppejä, että en mä voi jättää tilaisuutta käyttämättä.”

”Joo joo. Joka kerta kun jotain jäätelömainosta varten etsitään vähän omituista tyyppiä, niin sä laitat ne kaikkein friikeimmät omalle Matildan treffit -listallesi.”

”Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei.”

Jäin bussista pari pysäkkiä aikaisemmin kuin tavallisesti, että sain hetken tuulettaa päätäni viileässä illassa. Kiipesin portaat ylös, avasin kotioven, potkaisin kengät jalastani ja kävelin olohuoneeseen. Siinä isä taas istui sohvalla, aivan kuin olisi vain pistäytynyt välillä jääkaapilla.

Isä nyökkäsi hiljaa minulle ja siemaisi kahvia Muumipappa-mukista. Suljin silmäni ja toivoin, että harhanäky häviäisi, sillä harhanäky sen täytyi olla. Kuolleet ovat kuolleita, ajattelin, niiden ei kuulu kaveerata elävien kanssa. Kun avasin silmäni, isä oli edelleen edessäni.

”Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Huonompaan on menty”, isä sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.

”Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei.”

Juoksin ovesta rappukäytävään ja samaa vauhtia aina pihalle asti. Olinko todellakin tulossa hulluksi?

Laskin kymmeneen ja hengitin syvään. Sitten purskahdin itkuun.

Vauhtini pysähtyi kuin seinään, kun törmäsin johonkin tukevaan, karvaiseen ja hieman hikiseen. Se oli naapurin eläkeläisäijä, sama viiksivallu joka valvoi talon teinien tekemisiä ja raportoi rikkeistä isännöitsijälle.

”Mikäs pikkurouvaa lennättää?”

”Anteeksi... Olin menossa kauppaan.”

”Tähän aikaan illasta? Ja sukkasillaan? Taisi tulla vähän kiire.”

En keksinyt yhtään pätevää selitystä mielipuoliselta vaikuttavalle käytökselleni. Suljin taas silmäni, aivan kuin se auttaisi, laskin kymmeneen ja hengitin syvään. Sitten purskahdin itkuun.

”Äläs nyt, ei hätä ole tämän näköinen”, naapurin mursu lohdutteli ja kietoi ison kouransa ympärilleni. Jostain syystä se ei tuntunut ollenkaan ällöttävältä, vaan turvalliselta.

”Sori, mä en ole yleensä ollenkaan tällainen”, sain sanottua parkumisen lomassa.

”Mulla on vaan jotenkin hermot kireällä.”

”Johtuuko se siitä pojasta?”

”Pikemminkin isästä.”

”Onko pojan isästä harmia?”

”Ei kun mun omasta isästäni.”

Vedin henkeä ja yritin saada itkun loppumaan.

”Mitäs rouvan isä sitten on tehnyt?”

”Se on.... kuollut.”

"Monenlaista harmia olen kuullut miehistä olevan, mutta ei kai kuolleista nyt sentään kauheasti?”

Naapurin äijä talutti minut talon päädyssä olevalle mattotelineelle ja istahti itse sen päälle. Istuin miehen viereen, kun en osannut tehdä muutakaan.

”Otan osaa. Kuolemasta.”

”Kiitos”, niiskutin posket märkinä.

”Siitä on kyllä jo seitsemän vuotta.”

”Vai niin. Monenlaista harmia olen kuullut miehistä olevan, mutta ei kai kuolleista nyt sentään kauheasti?”

Äijän ystävällisyys vaikutti vilpittömältä, mutta en kuitenkaan aikonut julistaa jokaiselle vastaantulijalle, että isäni kummitteli minulle. Sitten mieleeni tuli, että naapuri voisi isän ikätoverina auttaa minua ymmärtämään isän viestejä, jos sekavia lauseita nyt saattoi sellaisina pitää.

”Oletteko kuunnellut Juha Tapiota? Tai Kari Tapiota?”

Miehen kulmat kurtistuivat mietteliäästi.

”Onko tämä joku galluppi? Vai kompakysymys?”

”Ei kun ihan inhimillinen tiedonjano.”

”Kari Tapio oli hieno mies monella tapaa. Entinen mäkihyppääjä ja kansan syvien rivien tunteiden tulkki”, naapuri sanoi ja sukaisi viiksiään.

”Tästä nuoremmasta Tapiosta minä en oikein perusta, ihme jollottaja. Mahtaako olla kasvissyöjäkin vielä?”

”En osaa sanoa.”

”Oliko isäsi musiikki-ihmisiä?”

”Urheilumiehiä enemmänkin. Mietin vain, että... äh. En tiedä. Miksi miehiin ei voi luottaa?”

”Kaikki me tehdään omat virheemme”, naapuri sanoi mietteliäästi.

”Luottotiedot voi mennä, vaikka olisi ihan kunnon kaveri. Pikkurouvalla on ilmeisesti huonoja kokemuksia?”

”Sanokaa vaan Matilda. En ole naimisissa enkä muutenkaan mikään pikkuinen.” Ojensin käteni.

”Torsti”, mies sanoi ja puristi kouraani pitkään.

”Sen vaan sanon, ettei yhden miehen takia kannata menettää uskoaan koko mieskuntaan. Tämä kuulostaa tosin paremmalta englanniksi, jos ymmärrät.”

Pojan koko T-paidan etumus oli punainen verestä

Alkoi hymyilyttää. Istuin sukkasillani mattotelineen päällä pimenevässä illassa puhumassa syvällisiä naapurin englannintaitoisen eläkeläisen kanssa, eikä minua itkettänyt enää yhtään. Elämä oli joskus kummallista.

Ehdin juuri ajatella, että voisin jutella Torstin kanssa pidempäänkin, kun Okko käveli paikalle. Tai oikeastaan raahautui. Pojan koko T-paidan etumus oli punainen verestä ja toinen hiha repsotti riekaleina.

”Okko! Mitä on tapahtunut?”

Olin varma, että Okko oli saanut turpaansa ostarilla, joutunut jonkun hirveän nuorisojengin pahoinpitelemäksi. Ehkä poika kuului itsekin jengiin, kenties kyse oli humalaisesta suunsoitosta, jengien välisistä reviiririidoista, tai mikä vielä pahempaa, huumeveloista. Olin varma, että poikani oli todella pahoissa ongelmissa.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Mikko Kalajoki

- On vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia.

- Kalajoki on työskennellyt myös copywriterina.

- Hän asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

– Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi Pöysti kirjoittaa Instagramissa.

Vuoden 2009 Miss Suomi Essi Pöysti, 30, on raskaana. Hän kertoo perheenlisäyksestä Instagramissa ja sanoo, että raskautta varjostaa pelko aikaisempien keskenmenojen takia.

– Pelko. Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Usko. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi. Rakkaus. Hän on täydellinen, odotettu ja rakastettu. Meidän oma rakas joululahja 2017, Essi on kirjoittanut julkaisemansa kuvan yhteyteen.

Essi kertoi keskenmenosta Instagram-tilillään lokakuussa 2016.

– Kuukausi sitten, yllättäen, saimme tietää, että elämä sinussa oli sammunut. Nähtiin sinut, itkettiin, sovittiin, että näin oli tarkoitettu. Elämä jatkuu. Silti olet ikuisesti osa meitä. Aina pieni enkelivauvamme, Essi kirjoitti.

Essillä ja koripalloilija Ville Mäkäläisellä, 32, on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 Essi kertoi, että Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle.

Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola
Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola