Konmarin pystyviikkausopin juju on siinä, että kaikki on kerralla näkyvissä ja tilaa säästyy. Kuvat: Satu Kemppainen ja Piia Arnould

Marittamiseen hurahtaneet Mirva ja Marika luopuivat päiväkirjoista ja polttivat valokuvatkin takassa.

Viime keväänä Mirva Kangas, 29, tarttui pahvilaatikkoon, jonka moni pelastaisi ensimmäisenä palavasta talosta. Laatikko oli täynnä muistoja – kortteja, kirjeitä, päiväkirjoja, vanhoja muistiin kirjoitettuja tekstiviestejä.

Tärkeät rakkauskirjeet saivat jäädä, teinivuosien päiväkirjat lähteä. Ne olivat ahdistaneet jokaisessa muutossa.

– Aiemmin olin ajatellut, etten missään nimessä halua luopua päiväkirjoista, mutta en kadu, että luovuin nyt. Niissä oli vain ahdistavia juttuja, Mirva sanoo.

Mirva ei tarvitse enää lisää säilytystilaa. ”Nykyään ajattelen, että voisin asua huomattavasti pienemminkin.”

Hän on yksi monista Konmari-siivousmetodiin hurahtaneista. Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kehittämän opin idea on, että koti raivataan turhasta tavarasta ja säilytetään vain asiat, jotka tuottavat iloa. Homma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kirjassa annetaan hyvin yksityiskohtaisia järjestelyohjeita vaatteiden viikkaamisesta kodin tervehtimiseen.

Konmari lupaa myös, että tavarasta luopuminen mullistaa koko elämän. Kun kaaos talttuu, saa voimaa raivata elämästä turhat huolet, ärsyttävän työn ja energiaa vievät ihmissuhteet.

Lupaus tuntuu toimivan. Kirjaa on myyty maailmalla yli seitsemän miljoonaa kappaletta, Suomessa yli 50 000. Jatko-osa on juuri ilmestynyt, ja se antaa entistäkin tarkempia ohjeita siihen, kuinka luopua kirjoista ja muistoesineistä, järjestää laatikot täydellisesti ja viikata vaatteet kuin origamit.

Huumalle ei näy loppua. Facebookin Konmari Suomi -ryhmään kuuluu jo yli 27 000 jäsentä. Onpa metodi tuonut suomen kieleen uuden sanankin: marittaminen. Kuten kaikki isot ilmiöt, myös tämä on herättänyt vastalauseita, ja kriittisimmät ovat leimanneet marittajat hörhöilyyn hurahtaneiksi lahkolaisiksi.

Hetken huumaa

Vajaat kaksi vuotta sitten Mirvankin kotona kaapit pursusivat tavaraa. Mistään ei löytänyt mitään, eikä kaikelle ollut järkevää paikkaa.

– Ahdistus jysähti yhtäkkiä, kun mies huomautti tavaran määrästä.

– Mietin silloin ensimmäisen kerran, miten meillä onkin näin paljon tavaraa. Mies oli aina ollut antimaterialisti, eli kaikki oli minun hankkimaani.

Sitä oli ensin vaikeaa hyväksyä. Sitten tuli morkkis, oikein fyysisesti paha olo.


Mirvan mieskin on marittanut vaatteensa.

Kun Mirva ryhtyi raivaamaan, hän tajusi, kuinka paljon tavaraa todella oli. Kosmetiikkaa, vaatteita, sisustusesineitä, palkkakuitteja – ja pussilakanoitakin niin paljon, että ne riittäisivät kymmenhenkisen perheen tarpeisiin.

Mirva luopui valtavasta määrästä sisustuskrääsää, astioita, vaatteita ja kosmetiikkaa. Verhotkin saivat lähteä, koska ei Mirva ollut niistä koskaan oikein pitänyt. Ajatellut vain, että verhot kuuluu olla.

Projektista innostuivat myös mies ja 7-vuotias poika. Mies karsi vaatteita ja elektroniikkaa, poika tarpeettomat lelunsa.

– Mies on sen luonteinen, ettei halua omistaa materiaa. Hän oli ihan innoissaan, että minäkin olen vähän herännyt.

”Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?”

Mirva ymmärsi, että esimerkiksi sisustusesineitä oli kertynyt valtavasti, koska hän oli aina ollut kova kiertelemään kaupungilla ja joka reissulta oli tarttunut jotain mukaan.

Tavaraa kasautui kaappeihin, röykkiöiksi tuoleille ja pöydille.

– Välillä vain tyrkkäsin ne kassit jonnekin. Ahdistuin jo, kun toin ne kotiin.

– Luulen, että hain shoppailulla hyvää oloa. Konmarin myötä hätkähdin. Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?

Huonekasveja ei mariteta, niitä Mirva rakastaa.

Yhtä ei mariteta

Kaupungilla haahuilu ja koko kulutuskulttuuri alkavat nykyään helposti ahdistaa Mirvaa. Hän shoppailee nyt huomattavasti harvemmin ja suosii käytettyä. Kun Facebook-kirppiksellä osuu silmiin jotain ihanaa, Mirva innostuu hetkeksi, mutta tajuaa sitten, ettei tarvitse mitään.

– Nykyisin käy aika usein niin, että palaan kaupungilta kotiin eikä minulla ole mitään mukana.

Konmari on saanut Mirvan innostumaan luonnonkosmetiikasta, ja perhe on alkanut kierrättää jätteitä tarkemmin kuin ennen. Mirva on myös opetellut laittamaan kaikki paperit ja tavarat heti paikoilleen. Siivoamiseen kuluu kolmasosa siitä ajasta, mitä ennen.

– Tämä herätti nauttimaan elämästä ja siitä, mitä minulla on. Hirveän helposti sitä haaveilee materiasta, mitä muilla on ja itsellä ei. Ystävienkin kanssa jutellaan usein siitä, mitä tarvitsisi tai haluaisi. Nyt heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.

Vain yhtä asiaa Mirva ei ole marittanut. Viherkasveja, ja niitä onkin kaikkialla.

– Ne kaikki tuottavat minulle iloa, Mirva nauraa.

”Heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.”

Itselle sopiva elämä

Mirvalle marituksen tärkein oppi on rohkeus elää juuri itselle sopivaa elämää. Raivaaminen selkeytti, mikä hänelle on tärkeää: perhe, ystävät, aika, se, että kotona on hyvä olla.

Kun poika aloitti koulun, Mirva alkoi tehdä osa-aikaista työviikkoa, koska aika tuntui rahaa tärkeämmältä. Sen lisäksi hän on alkanut viettää aikaa vain sellaisessa seurassa, joka saa olon hyväksi.

– Aiemmin olen ajatellut, että joitakin ihmisiä vain pitää tavata. Tämän projektin kautta olen tajunnut ja uskaltanut ajatella, ettei kannata kuluttaa aikaa ihmiseen, jonka tapaaminen ahdistaa. Se on tuntunut tosi huojentavalta.

”Nyt keskityn ihmisiin, jotka ovat tärkeitä, en siihen, mitä haluan tai tarvitsen seuraavaksi”, Mirva sanoo.

Ennen Mirva pohti, olisiko oman asunnon ostaminen järkevää. Kaikki muutkin ostavat, ja eikö kolmekymppisenä kuulu jo sijoittaa omaan kotiin?

Maritus antoi luvan olla tyytyväinen nykyiseen. Vuokra-asunto ei sido, ja siitä pääsee helpommin lähtemään. Omistusasunto tuntuisi vain yhdeltä haalitulta asialta lisää.

– Tällä hetkellä olen tosi onnellinen tässä. Nuorempana elin niin kuin pitää elää. En oikeasti miettinyt, mitä haluan itse.

Normin tunnistaa jokainen: opiskelupaikka, työ, asunto, lapsi, auto. Nykyään ympäristön vaatimukset lähinnä ärsyttävät Mirvaa.

– Kaikki aina sanovat, että teidän kannattaisi ostaa oma. Mutta mitä jos emme halua? Haluamme elää näin.

268 nuppineulaa

Lappeenrantalaisen omakotitalon pihalla käy tohina. Neljä siperianhuskya hyppii vasten tarhan seiniä, kun niiden omistaja Marika Varpenius, 33, kävelee kohti.

Pian pöllyää lumi, kun yksi onnekas pääsee ravaamaan vapaana ympäri pihaa.

– En ole ikinä halunnut seurakoiraa. Koiralla pitää olla jokin funktio: vanhuksen seurana, metsästyskoirana tai koiravaljakon vetäjänä, Marika sanoo ja kaivaa taskustaan pussillisen herkkuja.

Niin Marika ajattelee kaikesta. Hän ei kiinny materiaan, vaan kaikilla asioilla pitää aina olla jokin tarkoitus.

Siitä huolimatta hän innostui keväällä Konmarista samasta syystä kuin Mirva ja moni muu: tavaraa oli liikaa ja se ahdisti.

Retkeily on lähellä Marikan sydäntä. ”Koirat pääsevät mukaan, jos ne kantavat omat tavaransa.”

Marika aloitti karsimisen itselleen helposta, eli vaatteista ja keittiön tavaroista. Keittiöön jäi tasan se, mitä tarvitaan, vaatekaappiin kolmet housut, neljä t-paitaa, yksi mekko, yhdet siistimmät kengät.

Kun helpoimmat oli raivattu, varustetestaajana työskentelevä Marika, mies ja kolmesta neljästä siperianhuskysta lähtivät kuukaudeksi Lapin tuntureille kävelemään 800 kilometrin mittaista kalottireittiä.

Kolmenkymmenen päivän ajan piti vain kävellä, syödä, kävellä vähän lisää ja käydä nukkumaan. Marika ei päivittänyt Facebookia tai lukenut Hesaria. Puhelinta hän katsoi kerran päivässä ja ilmoitti mummolaan jääneille 9- ja 10-vuotiaille lapsille, missä oli.

– Siellä oli ihanaa. Kaikki tarvittava kulki rinkassa. Teltta, keitin, kattila, lusikka, kaksi mukia, makuupussi, makuualusta, kaksi paitaa, Marika luettelee.

– Aamulla avasin teltan oven ja katsoin, millainen sää on. Mietin vain, missä syödään, riittääkö ruoka ja jaksavatko koirat. Se oli täydellinen irtiotto kaikesta.

Viimeisen vaellusviikon Marika vietti yksin pienissä norjalaisissa autiotuvissa. Niissä oli vain välttämätön: kaasukeitin, sohva, sänky, peitto, viinilasit.

– Sen jälkeen tuntui, että on tosi paljon tavaraa, jota en tarvitse.

Marika ei allekirjoita kaikkia Konmarin oppeja. ”Tavaroiden kiittäminen voi sopia jollekin, mutta ei minulle.”

Vähemmälläkin pärjää

Kun Marika palasi kotiin, hän istui kaksi viikkoa sohvalla ja mietti. Oli hassua olla taas sosiaalisen median ja sähköpostin tavoitettavissa, ja ärsykkeiden määrä vaati totuttelua.

– Mietin, miten vähällä ihminen pystyy oikeasti pärjäämään. Aloin katsella ympärilleni ja miettiä. En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita. Enkä keinutuoliakaan, vaikka se on kiva.

Koska Marika ei koskaan ole kiintynyt tavaraan, raivaaminen oli helppoa.

– Jos tykkään jostain, se jää. Jos en, se lähtee.

Lähteä saivat esimerkiksi imuri ja useampi turhaksi käynyt Ikean säilytysratkaisu. Kahvia Marika ei ole ostanut puoleen vuoteen, koska niin moni tavara vaihtui kahvipakettiin.

– Meillä oli esimerkiksi 268 nuppineulaa. Mihin hemmettiin ihminen, joka ei tykkää ompelemisesta, tarvitsee sen määrän nuppineuloja? Annoin ne jollekin, joka oli opiskelemassa käsityönopettajaksi.

”En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita.

Valokuva-albumeista Marika otti talteen vain kuvat, joihin liittyi hyviä muistoja. Lapsuuskuvat mummolan pihalta ja mansikkamaalta. Kuvat isän ostamasta joulupiparista ja sohvatyynyistä rakennetusta majasta. Loput Marika poltti takassa.

Vaikeinta oli päättää suvulta perittyjen tavaroiden kohtalosta.

– Mutta mieskin on sitä mieltä, ettei tavaraa tarvitse säilyttää vain siksi, että se on ollut äidin tai mummon tai jonkun. Ihmiset muistetaan ilman tavaraakin.

Nyt Marikan vaatteet mahtuvat yhteen matalaan kaappiin. Yhteen laatikkoon on pystyviikattu alusvaatteet, toiseen villasukat, kolmanteen kesävaatteet. Rekissä roikkuu se ainoa säästetty mekko.

– Sitä käytän häissä ja hautajaisissa, myös omissa häissäni.

Marikan vaatteet mahtuvat yhteen kaappiin. ”Minulla on neljä t-paitaa ja niistäkin kolme samanlaisia.”

Marika uskoo, että kun tavarat on käyty läpi, elämässä voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Hiihtoretkiin metsässä, aamukahveihin laavulla, talvivaellukseen koirien kanssa.

– Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.

Kaupoilla Marika ei käy juuri koskaan.

– Jotkut ostavat vaatteita, jotka päätyvät lappuineen kaappiin. En ole ikinä ollut sellainen, mutta nyt olen alkanut katsoa vielä tarkemmin. Jos ostan jotain, sen pitää olla täydellinen.

Nyt haussa on uusi villapaita vanhan ja kehnon tilalle, mutta sen pitää olla istuva, hyvännäköinen, pehmeä, konepesun kestävä ja sataprosenttista villaa. Sellaista ei ole vielä osunut vastaan.

”Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.”

Projektin aikana on kirkastunut ainakin yksi ajatus: vähemmälläkin pärjää. Monilla Marikan tavaroilla on useampi käyttötarkoitus. Kulho on sekä keittolautanen että murokippo, jakkara toimittaa olohuoneen pöydän virkaa ja hedelmäkulho uunivuoan. Viinilaseja on kaksi, koska niin on viininjuojiakin.

Ympärillä on äkkiä valtavasti tyhjää.

– Voisin poistaa tästä talosta 70 neliötä, ja mahtuisimme ihan hyvin.

Vaikka perheen omakotitalo on itse rakennettu ja hyvällä paikalla ihan Lappeenrannan keskustassa, siitäkin Marika voisi luopua.

– Emme todellakaan ole tässä loppuelämää. Jos tarvitsee isomman tai pienemmän asunnon, sen voi vaihtaa. Tykkään tästä, mutta jos tämä pitää myydä, seuraavakin on varmasti ihan kiva.

Marika on marittanut varastonkin. ”Jos lähden hiihtämään, aikaa ja energiaa ei mene siihen, että kaivan kamat sekaisista kaapeista ja sitten yritän taas survoa niitä paikalleen.”

Pohjoisessa on rauha

Mikä japanilaisen ammattijärjestäjän opissa sitten vetoaa suomalaisiin niin kovasti? Ainakin kaipuu vaatimattomaan, helppoon elämään. Moni kokee arkensa niin hektiseksi ja stressaavaksi, että selkeys kiinnostaa.

Marika ei ole stressannut liikoja ennenkään, mutta nyt hän haaveilee vielä vaatimattomammasta arjesta. Työstään hän ei halua luopua, sillä hän pitää siitä eikä vaatimattomampi elämä tarkoita hänelle töiden vähentämistä. Kotona pitää olla sähköt, että hommat hoituvat, mutta ilman juoksevaa vettä voisi hyvin elää.

Unelmaelämässään Marika asuisi Lapissa keskellä korpea, järkevän matkan päässä kylästä ja ruokakaupasta kuitenkin. Talvet olisivat pidempiä, ja mikä tärkeintä, ovelta pääsisi suoraan luontoon.

– Siellä on rauha. Voi katsoa, kun aurinko nousee, laskee tai ei ollenkaan nouse, Marika sanoo.

– Meillä ei juuri käy vieraita, joten voisin hyvin erakoitua keskelle ei mitään. Lasten pitää kuitenkin käydä koulussa ja kaiken toimia. En halua, että elämä on vaikeaa.

Ennen haaveiden elämää pitäisi diplomi-insinöörimiehen löytää pohjoisesta töitä, lasten uusi koulu. Mutta siihen asti näinkin on hyvä.

– Tämän projektin myötä on kirkastunut, miten haluan elää. En halua elää hirveässä kiireessä, vaan keitellä aamulla rauhassa kahvit.

Juttua muokattu 22.1. klo 21.40. Otsikosta Mirva korjattu Marikaksi.

Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

 

 

 

Autoalan harvinaisuus, suomalainen naisjohtaja avautuu tasa-arvosta Helsingin Sanomissa.

Autojätti BMW:n Suomen toimitusjohtajana työskennellyt Mia Miettinen, 44, uskoo, että nainen voi edetä urallaan myös miesvaltaisella alalla siinä missä mies.

– Ei se ole sukupuolikysymys, vaan persoonakysymys. Mielestäni Suomi on ihan tasa-arvoinen maa siinä mittakaavassa kuin sen pitääkin olla, Miettinen kertoo Helsingin Sanomissa.

Autojen parissa kasvanut Miettinen on työskennellyt maaliskuusta lähtien Tommi Mäkinen Racing Oy:n varatoimitusjohtajana. Hän on elänyt ikänsä maailmassa, jota pidetään perinteisesti miesten valtakuntana ja vastustaa sukupuolikiintiöitä.

– Sanoisin, että jokainen suomalainen nainen, joka haluaa päästä pitkälle, niin ei sille ole esteitä. Ei se ole sukupuolikysymys.

Hänen mielestään kaiken pitää lähteä ihmisen osaamisesta ja kapasiteetista sekä omista valinnoista. Miettinen on itse valinnut uraansa keskittymisen – ja on tietoisesti päättänyt esimerkiksi sen, että hän ei hanki lapsia.

”Minun täytyy pystyä katsomaan miestä ylöspäin, henkisesti ja fyysisesti. Minun täytyy tietää kaapin paikka.”

– Minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa tehdä uraa ja samalla tehdä miehelleni aamiainen ja silittää hänen paitansa – ja odottaa, että hän puolestaan vaihtaa renkaat autoon.

– Minun täytyy pystyä katsomaan miestä ylöspäin, henkisesti ja fyysisesti. Se on minulle tärkeää. Minun täytyy tietää kaapin paikka.

Kerro kokemuksiasi

Työskenteletkö naisena miesvaltaisella alalla? Tai miehenä naisvaltaisella alalla? Millaisia esteitä olet kokenut urallasi ja miten olet selvinnyt niistä?
Kerro kokemuksistasi alla olevassa kommenttikentässä.

Kirjoittaaksesi kommentin paina pinkkiä painiketta aivan jutun lopussa.

 

Sisustaja-stylisti Teuvo Loman, 54, julkaisi sosiaalisessa mediassa sormuskuvan, jossa hän kertoi ilouutisensa.

”Tänään kihloihin.”

Näin Teuvo Loman kertoi kihloistaan perjantai-iltana Instagram-tilillään. Hän julkaisi kuvan, jossa näkyy kaksi kättä sormuksineen. Tunnuksena hänellä oli kuvassa muun muassa ”kiitollinen”, ”kiitos” ja ”kihloihin” sekä paljon sydämiä.

Lisäksi hän kirjoitti Helsinkiin paikallistamaansa kuvaansa:

– Olen onnellinen.

Uutta kumppaniaan Loman ei ole esitellyt. Hän erosi pitkäaikaisesta puolisostaan Niko Heleniuksesta viime keväänä. Pari tapasi vuonna 2004 Tampere-talolla. Niko oli tuolloin 18-vuotias ja Teuvo 42 vuotta. He rekisteröivät parisuhteensa tapaamisensa 10-vuotisjuhlapäivänä, lokakuussa 2014.

Loman kertoi Me Naisille kesällä, että hän joutunut etsimään itseään uudelleen ja keskittänyt energiansa muun muassa treenaamiseen.

”Toivon, että tulevaisuudessa on rakkautta. En sitä etsi, mutta jos sellainen tulee eteen, tarraan siihen heti.”

– Toivon toki, että tulevaisuudessa on rakkautta. En sitä etsi, mutta jos sellainen tulee eteen, tarraan siihen heti, Loman sanoi haastattelussa.