Konmarin pystyviikkausopin juju on siinä, että kaikki on kerralla näkyvissä ja tilaa säästyy. Kuvat: Satu Kemppainen ja Piia Arnould

Marittamiseen hurahtaneet Mirva ja Marika luopuivat päiväkirjoista ja polttivat valokuvatkin takassa.

Viime keväänä Mirva Kangas, 29, tarttui pahvilaatikkoon, jonka moni pelastaisi ensimmäisenä palavasta talosta. Laatikko oli täynnä muistoja – kortteja, kirjeitä, päiväkirjoja, vanhoja muistiin kirjoitettuja tekstiviestejä.

Tärkeät rakkauskirjeet saivat jäädä, teinivuosien päiväkirjat lähteä. Ne olivat ahdistaneet jokaisessa muutossa.

– Aiemmin olin ajatellut, etten missään nimessä halua luopua päiväkirjoista, mutta en kadu, että luovuin nyt. Niissä oli vain ahdistavia juttuja, Mirva sanoo.


Mirva ei tarvitse enää lisää säilytystilaa. ”Nykyään ajattelen, että voisin asua huomattavasti pienemminkin.”

Hän on yksi monista Konmari-siivousmetodiin hurahtaneista. Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kehittämän opin idea on, että koti raivataan turhasta tavarasta ja säilytetään vain asiat, jotka tuottavat iloa. Homma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kirjassa annetaan hyvin yksityiskohtaisia järjestelyohjeita vaatteiden viikkaamisesta kodin tervehtimiseen.

Konmari lupaa myös, että tavarasta luopuminen mullistaa koko elämän. Kun kaaos talttuu, saa voimaa raivata elämästä turhat huolet, ärsyttävän työn ja energiaa vievät ihmissuhteet.

Lupaus tuntuu toimivan. Kirjaa on myyty maailmalla yli seitsemän miljoonaa kappaletta, Suomessa yli 50 000. Jatko-osa on juuri ilmestynyt, ja se antaa entistäkin tarkempia ohjeita siihen, kuinka luopua kirjoista ja muistoesineistä, järjestää laatikot täydellisesti ja viikata vaatteet kuin origamit.

Huumalle ei näy loppua. Facebookin Konmari Suomi -ryhmään kuuluu jo yli 27 000 jäsentä. Onpa metodi tuonut suomen kieleen uuden sanankin: marittaminen. Kuten kaikki isot ilmiöt, myös tämä on herättänyt vastalauseita, ja kriittisimmät ovat leimanneet marittajat hörhöilyyn hurahtaneiksi lahkolaisiksi.

Hetken huumaa

Vajaat kaksi vuotta sitten Mirvankin kotona kaapit pursusivat tavaraa. Mistään ei löytänyt mitään, eikä kaikelle ollut järkevää paikkaa.

– Ahdistus jysähti yhtäkkiä, kun mies huomautti tavaran määrästä.

– Mietin silloin ensimmäisen kerran, miten meillä onkin näin paljon tavaraa. Mies oli aina ollut antimaterialisti, eli kaikki oli minun hankkimaani.

Sitä oli ensin vaikeaa hyväksyä. Sitten tuli morkkis, oikein fyysisesti paha olo.



Mirvan mieskin on marittanut vaatteensa.

Kun Mirva ryhtyi raivaamaan, hän tajusi, kuinka paljon tavaraa todella oli. Kosmetiikkaa, vaatteita, sisustusesineitä, palkkakuitteja – ja pussilakanoitakin niin paljon, että ne riittäisivät kymmenhenkisen perheen tarpeisiin.

Mirva luopui valtavasta määrästä sisustuskrääsää, astioita, vaatteita ja kosmetiikkaa. Verhotkin saivat lähteä, koska ei Mirva ollut niistä koskaan oikein pitänyt. Ajatellut vain, että verhot kuuluu olla.

Projektista innostuivat myös mies ja 7-vuotias poika. Mies karsi vaatteita ja elektroniikkaa, poika tarpeettomat lelunsa.

– Mies on sen luonteinen, ettei halua omistaa materiaa. Hän oli ihan innoissaan, että minäkin olen vähän herännyt.

”Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?”

Mirva ymmärsi, että esimerkiksi sisustusesineitä oli kertynyt valtavasti, koska hän oli aina ollut kova kiertelemään kaupungilla ja joka reissulta oli tarttunut jotain mukaan.

Tavaraa kasautui kaappeihin, röykkiöiksi tuoleille ja pöydille.

– Välillä vain tyrkkäsin ne kassit jonnekin. Ahdistuin jo, kun toin ne kotiin.

– Luulen, että hain shoppailulla hyvää oloa. Konmarin myötä hätkähdin. Miksi ostaa, kun hyvä olo on vain hetkellistä?


Huonekasveja ei mariteta, niitä Mirva rakastaa.


Yhtä ei mariteta

Kaupungilla haahuilu ja koko kulutuskulttuuri alkavat nykyään helposti ahdistaa Mirvaa. Hän shoppailee nyt huomattavasti harvemmin ja suosii käytettyä. Kun Facebook-kirppiksellä osuu silmiin jotain ihanaa, Mirva innostuu hetkeksi, mutta tajuaa sitten, ettei tarvitse mitään.

– Nykyisin käy aika usein niin, että palaan kaupungilta kotiin eikä minulla ole mitään mukana.

Konmari on saanut Mirvan innostumaan luonnonkosmetiikasta, ja perhe on alkanut kierrättää jätteitä tarkemmin kuin ennen. Mirva on myös opetellut laittamaan kaikki paperit ja tavarat heti paikoilleen. Siivoamiseen kuluu kolmasosa siitä ajasta, mitä ennen.

– Tämä herätti nauttimaan elämästä ja siitä, mitä minulla on. Hirveän helposti sitä haaveilee materiasta, mitä muilla on ja itsellä ei. Ystävienkin kanssa jutellaan usein siitä, mitä tarvitsisi tai haluaisi. Nyt heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.

Vain yhtä asiaa Mirva ei ole marittanut. Viherkasveja, ja niitä onkin kaikkialla.

– Ne kaikki tuottavat minulle iloa, Mirva nauraa.

”Heräsin siihen, kuinka paljon minulla on kaikkea.”

Itselle sopiva elämä

Mirvalle marituksen tärkein oppi on rohkeus elää juuri itselle sopivaa elämää. Raivaaminen selkeytti, mikä hänelle on tärkeää: perhe, ystävät, aika, se, että kotona on hyvä olla.

Kun poika aloitti koulun, Mirva alkoi tehdä osa-aikaista työviikkoa, koska aika tuntui rahaa tärkeämmältä. Sen lisäksi hän on alkanut viettää aikaa vain sellaisessa seurassa, joka saa olon hyväksi.

– Aiemmin olen ajatellut, että joitakin ihmisiä vain pitää tavata. Tämän projektin kautta olen tajunnut ja uskaltanut ajatella, ettei kannata kuluttaa aikaa ihmiseen, jonka tapaaminen ahdistaa. Se on tuntunut tosi huojentavalta.


”Nyt keskityn ihmisiin, jotka ovat tärkeitä, en siihen, mitä haluan tai tarvitsen seuraavaksi”, Mirva sanoo.

Ennen Mirva pohti, olisiko oman asunnon ostaminen järkevää. Kaikki muutkin ostavat, ja eikö kolmekymppisenä kuulu jo sijoittaa omaan kotiin?

Maritus antoi luvan olla tyytyväinen nykyiseen. Vuokra-asunto ei sido, ja siitä pääsee helpommin lähtemään. Omistusasunto tuntuisi vain yhdeltä haalitulta asialta lisää.

– Tällä hetkellä olen tosi onnellinen tässä. Nuorempana elin niin kuin pitää elää. En oikeasti miettinyt, mitä haluan itse.

Normin tunnistaa jokainen: opiskelupaikka, työ, asunto, lapsi, auto. Nykyään ympäristön vaatimukset lähinnä ärsyttävät Mirvaa.

– Kaikki aina sanovat, että teidän kannattaisi ostaa oma. Mutta mitä jos emme halua? Haluamme elää näin.

268 nuppineulaa

Lappeenrantalaisen omakotitalon pihalla käy tohina. Neljä siperianhuskya hyppii vasten tarhan seiniä, kun niiden omistaja Marika Varpenius, 33, kävelee kohti.

Pian pöllyää lumi, kun yksi onnekas pääsee ravaamaan vapaana ympäri pihaa.

– En ole ikinä halunnut seurakoiraa. Koiralla pitää olla jokin funktio: vanhuksen seurana, metsästyskoirana tai koiravaljakon vetäjänä, Marika sanoo ja kaivaa taskustaan pussillisen herkkuja.

Niin Marika ajattelee kaikesta. Hän ei kiinny materiaan, vaan kaikilla asioilla pitää aina olla jokin tarkoitus.

Siitä huolimatta hän innostui keväällä Konmarista samasta syystä kuin Mirva ja moni muu: tavaraa oli liikaa ja se ahdisti.


Retkeily on lähellä Marikan sydäntä. ”Koirat pääsevät mukaan, jos ne kantavat omat tavaransa.”

Marika aloitti karsimisen itselleen helposta, eli vaatteista ja keittiön tavaroista. Keittiöön jäi tasan se, mitä tarvitaan, vaatekaappiin kolmet housut, neljä t-paitaa, yksi mekko, yhdet siistimmät kengät.

Kun helpoimmat oli raivattu, varustetestaajana työskentelevä Marika, mies ja kolmesta neljästä siperianhuskysta lähtivät kuukaudeksi Lapin tuntureille kävelemään 800 kilometrin mittaista kalottireittiä.

Kolmenkymmenen päivän ajan piti vain kävellä, syödä, kävellä vähän lisää ja käydä nukkumaan. Marika ei päivittänyt Facebookia tai lukenut Hesaria. Puhelinta hän katsoi kerran päivässä ja ilmoitti mummolaan jääneille 9- ja 10-vuotiaille lapsille, missä oli.

– Siellä oli ihanaa. Kaikki tarvittava kulki rinkassa. Teltta, keitin, kattila, lusikka, kaksi mukia, makuupussi, makuualusta, kaksi paitaa, Marika luettelee.

– Aamulla avasin teltan oven ja katsoin, millainen sää on. Mietin vain, missä syödään, riittääkö ruoka ja jaksavatko koirat. Se oli täydellinen irtiotto kaikesta.

Viimeisen vaellusviikon Marika vietti yksin pienissä norjalaisissa autiotuvissa. Niissä oli vain välttämätön: kaasukeitin, sohva, sänky, peitto, viinilasit.

– Sen jälkeen tuntui, että on tosi paljon tavaraa, jota en tarvitse.


Marika ei allekirjoita kaikkia Konmarin oppeja. ”Tavaroiden kiittäminen voi sopia jollekin, mutta ei minulle.”


Vähemmälläkin pärjää

Kun Marika palasi kotiin, hän istui kaksi viikkoa sohvalla ja mietti. Oli hassua olla taas sosiaalisen median ja sähköpostin tavoitettavissa, ja ärsykkeiden määrä vaati totuttelua.

– Mietin, miten vähällä ihminen pystyy oikeasti pärjäämään. Aloin katsella ympärilleni ja miettiä. En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita. Enkä keinutuoliakaan, vaikka se on kiva.

Koska Marika ei koskaan ole kiintynyt tavaraan, raivaaminen oli helppoa.

– Jos tykkään jostain, se jää. Jos en, se lähtee.

Lähteä saivat esimerkiksi imuri ja useampi turhaksi käynyt Ikean säilytysratkaisu. Kahvia Marika ei ole ostanut puoleen vuoteen, koska niin moni tavara vaihtui kahvipakettiin.

– Meillä oli esimerkiksi 268 nuppineulaa. Mihin hemmettiin ihminen, joka ei tykkää ompelemisesta, tarvitsee sen määrän nuppineuloja? Annoin ne jollekin, joka oli opiskelemassa käsityönopettajaksi.

”En tarvitse suihkua, en suihkun kaakeleita.

Valokuva-albumeista Marika otti talteen vain kuvat, joihin liittyi hyviä muistoja. Lapsuuskuvat mummolan pihalta ja mansikkamaalta. Kuvat isän ostamasta joulupiparista ja sohvatyynyistä rakennetusta majasta. Loput Marika poltti takassa.

Vaikeinta oli päättää suvulta perittyjen tavaroiden kohtalosta.

– Mutta mieskin on sitä mieltä, ettei tavaraa tarvitse säilyttää vain siksi, että se on ollut äidin tai mummon tai jonkun. Ihmiset muistetaan ilman tavaraakin.

Nyt Marikan vaatteet mahtuvat yhteen matalaan kaappiin. Yhteen laatikkoon on pystyviikattu alusvaatteet, toiseen villasukat, kolmanteen kesävaatteet. Rekissä roikkuu se ainoa säästetty mekko.

– Sitä käytän häissä ja hautajaisissa, myös omissa häissäni.


Marikan vaatteet mahtuvat yhteen kaappiin. ”Minulla on neljä t-paitaa ja niistäkin kolme samanlaisia.”

Marika uskoo, että kun tavarat on käyty läpi, elämässä voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Hiihtoretkiin metsässä, aamukahveihin laavulla, talvivaellukseen koirien kanssa.

– Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.

Kaupoilla Marika ei käy juuri koskaan.

– Jotkut ostavat vaatteita, jotka päätyvät lappuineen kaappiin. En ole ikinä ollut sellainen, mutta nyt olen alkanut katsoa vielä tarkemmin. Jos ostan jotain, sen pitää olla täydellinen.

Nyt haussa on uusi villapaita vanhan ja kehnon tilalle, mutta sen pitää olla istuva, hyvännäköinen, pehmeä, konepesun kestävä ja sataprosenttista villaa. Sellaista ei ole vielä osunut vastaan.

”Tulen aina iloiseksi, kun näen oravan. Sitä ei näe, jos pitää koko ajan laittaa tavaroita paikalleen.”

Projektin aikana on kirkastunut ainakin yksi ajatus: vähemmälläkin pärjää. Monilla Marikan tavaroilla on useampi käyttötarkoitus. Kulho on sekä keittolautanen että murokippo, jakkara toimittaa olohuoneen pöydän virkaa ja hedelmäkulho uunivuoan. Viinilaseja on kaksi, koska niin on viininjuojiakin.

Ympärillä on äkkiä valtavasti tyhjää.

– Voisin poistaa tästä talosta 70 neliötä, ja mahtuisimme ihan hyvin.

Vaikka perheen omakotitalo on itse rakennettu ja hyvällä paikalla ihan Lappeenrannan keskustassa, siitäkin Marika voisi luopua.

– Emme todellakaan ole tässä loppuelämää. Jos tarvitsee isomman tai pienemmän asunnon, sen voi vaihtaa. Tykkään tästä, mutta jos tämä pitää myydä, seuraavakin on varmasti ihan kiva.


Marika on marittanut varastonkin. ”Jos lähden hiihtämään, aikaa ja energiaa ei mene siihen, että kaivan kamat sekaisista kaapeista ja sitten yritän taas survoa niitä paikalleen.”


Pohjoisessa on rauha

Mikä japanilaisen ammattijärjestäjän opissa sitten vetoaa suomalaisiin niin kovasti? Ainakin kaipuu vaatimattomaan, helppoon elämään. Moni kokee arkensa niin hektiseksi ja stressaavaksi, että selkeys kiinnostaa.

Marika ei ole stressannut liikoja ennenkään, mutta nyt hän haaveilee vielä vaatimattomammasta arjesta. Työstään hän ei halua luopua, sillä hän pitää siitä eikä vaatimattomampi elämä tarkoita hänelle töiden vähentämistä. Kotona pitää olla sähköt, että hommat hoituvat, mutta ilman juoksevaa vettä voisi hyvin elää.

Unelmaelämässään Marika asuisi Lapissa keskellä korpea, järkevän matkan päässä kylästä ja ruokakaupasta kuitenkin. Talvet olisivat pidempiä, ja mikä tärkeintä, ovelta pääsisi suoraan luontoon.

– Siellä on rauha. Voi katsoa, kun aurinko nousee, laskee tai ei ollenkaan nouse, Marika sanoo.

– Meillä ei juuri käy vieraita, joten voisin hyvin erakoitua keskelle ei mitään. Lasten pitää kuitenkin käydä koulussa ja kaiken toimia. En halua, että elämä on vaikeaa.

Ennen haaveiden elämää pitäisi diplomi-insinöörimiehen löytää pohjoisesta töitä, lasten uusi koulu. Mutta siihen asti näinkin on hyvä.

– Tämän projektin myötä on kirkastunut, miten haluan elää. En halua elää hirveässä kiireessä, vaan keitellä aamulla rauhassa kahvit.

Juttua muokattu 22.1. klo 21.40. Otsikosta Mirva korjattu Marikaksi.

Kerran viikossa salaisessa paikassa voi saada terveyspalveluja sellainenkin, jota eivät viranomaiset auta. Paperittomien klinikka pyörii vapaaehtoistyöllä. Koskaan ei voi tietää, mitä ilta tuo tullessaan.

Kevät! Suvivirsi-keskustelun ja västäräkkien saapumisen aika. Ja romanikerjäläisten; heitäkin tuntuu näkyvän kaduilla enemmän kuin talvella.

Mutta mitäpä me suomalaiset tiedämme heidän elämästään? Tai kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden elämästä? Pienen välähdyksen niistä saa Helsingin Global Clinicillä. Vapaaehtoisvoimin pyörivä klinikka toimii salaisessa paikassa, mutta siellä voi kerran viikossa päästä terveydenhoidon piiriin sellainenkin, jolla ei siihen muuten olisi oikeutta.

Tänäänkin siellä on luvassa kahden ja puolen tunnin kurkistus hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle.

Kiireinen kaksituntinen

On klinikkailta, ja ovet avataan ihan kohta. Olosuhteet eivät ole kovin kummoiset: tilaa on liian vähän, käytettävissä ei ole ihan moderneinta lääkäriaseman teknologiaa… mutta asiantuntemusta riittää. Paikalla on kaksi lääkäriä, kätilö, useampi sairaanhoitaja, hammaslääkäri, psykologeja ja tulkkeja.

Etukäteen ei voi tietää, millainen ilta on luvassa ja kuinka paljon potilaita saapuu.

– Voi tämä olla kaoottista, joskus on. Mutta minusta nämä ovat antoisia iltoja, varsinkin silloin, kun voi olla avuksi, kätilö Janita Tasa kertoo.

Janita on ollut mukana jo vuodesta 2013, joten monenlaista on jo nähty. Hän ryhtyi vapaaehtoistyöhön, koska hänellä oli ylimääräistä aikaa, jonka voisi käyttää heikompiosaisten auttamiseksi. Apua näköjään tarvitaankin: aula pamahtaa heti ovien avaamisen jälkeen täyteen potilaita. Paljon romaneja, monilla useampi saattaja mukanaan. Lisäksi näyttäisi olevan väkeä Lähi-idästä päin. Seinustalta erottuu neljän kolmekymppisen ihmisen ryhmä, joilla on mukanaan parivuotias lapsi. He ovat Janitan mukaan Syyriasta, saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen ja tulleet psykologia tapaamaan. Pikkutyttö vaaleanpunaisessa talvihaalarissaan kiipeilee sylistä toiseen hyväntuulisena.

Janita käy toisen kätilön ja sairaanhoitajan kanssa hommiin ja alkaa järjestää ihmispaljoutta potilasjonoksi.

– Missä ne meidän vuoronumerolaput oikein on?

– En mä tiedä, ne on nyt jossain. Ja kenellä on vessan avain?

Global Clinicillä  käy illassa kymmenestä kolmeenkymmeneen potilasta, tämän illan tilastossa lukee 23.
Global Clinicillä käy illassa kymmenestä kolmeenkymmeneen potilasta, tämän illan tilastossa lukee 23.

Sairaalayö 700 euroa

Käytävässä näkyy Janitalle tutut kasvot. Hän menee halaamaan:

Edmond! Miten menee, joko lapsi syntyi?

Albanialainen Edmond tervehtii iloisesti, mutta näyttää vähän huolestuneelta. Asiat ovat periaatteessa hyvin: hän asuu Suomessa jo kahdeksatta vuotta, hänellä on oleskelulupa ja työpaikka. Mutta vaimolla ei ole vielä kumpaakaan, kolmas lapsi syntyy kohta ja ras­kaus on ollut vaikea. Janita teki aika paljon töitä, jotta vaimo pääsi neuvolaseurantaan.

Nyt Edmondin murheena ovat raha-asiat. Vaimon oleskelulupa on kiinni Edmondin palkasta: elättäjällä pitäisi jäädä palkasta käteen 2200 euroa kuussa.

– Enkä mä saa niin paljon! Mutta mä olen ok, vaimo on ok, en vain tiedä, mitä teen laskuille…

Edmond näyttää paperinippua. Vaimo joutui olemaan komplikaatioiden takia monta yötä sairaalahoidossa, ja sairaala on lähettänyt laskuja yhteensä 11000 euron arvosta. Röntgen 700 euroa, yksi sairaalayö 700 euroa, tutkimuksia, lääkkeitä… kamalan kallista!

– Noin paljon se maksaa, kun Kelan tukea ei ole laskussa mukana – suomalaisethan eivät noita todellisia summia koskaan näe sairaalalaskuissaan. Mutta voidaan me varmasti auttaa, Janita sanoo.

Global Cliniciltä voidaan soittaa potilaslaskutukseen ja selittää, että on kyse paperittomasta raskaana olevasta. Silloin sairaala voi hakea valtion takausta.

Edmondin vaimo on saanut 11000 euron edestä sairaalalaskuja. Summa kertyy yllättävän nopeasti, jos Kela ei korvaa.
Edmondin vaimo on saanut 11000 euron edestä sairaalalaskuja. Summa kertyy yllättävän nopeasti, jos Kela ei korvaa.

Apua tarvitaan

Global Clinicille tulevia potilaita on kahdenlaisia. Joukossa on ihmisiä, joilta puuttuu oleskelulupa – prosessi on kesken tai lupaa ei ole myönnetty – sekä köyhistä köyhimpiä eurooppalaisia, joilla ei ole omassa maassaankaan sairausvakuutusta. Romanian ja Bulgarian romanit kuuluvat jälkimmäisiin.

– Tänne tulevat potilaat ovat ihmisiä kuten muutkin. Moni paperiton elää ahdistavaa ja vaikeaa elämää, viranomaisia paossa. Romanit taas ovat toisenlainen ryhmä – he ovat aina eläneet tietyllä tavalla, ja se on heille normaalia arkea, vaikka meistä heidän elämäntapansa näyttäisi erilaiselta, Janita miettii.

Vaikka nykyään puhutaan paljon laittomasta maahanmuutosta, mikään laki ei estä auttamasta lähimmäistä. Sen takia Global Clinic perustettiin vuonna 2011. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, ihmisillä riittää edelleen hyvää tahtoa. Kaapeissa on lahjoituksina saatuja lääkkeitä ja hammasharjoja. Ylähyllyllä pilkottaa täysiä muovikasseja: ne ovat äitiyspakkauksia, joita muutama äiti on kerännyt tuttavapiiristään.

”Koetan juuri etsiä yhtä nelilapsista perhettä, jonka nuorimmainen on kolmen kuukauden ikäinen.”

Näyttää siltä, että avun tarve ei ole ainakaan vähenemässä: Global Clinicejä on perustettu myös Turkuun, Tampereelle, Ouluun, Joensuuhun ja viimeksi Lahteen.

Potilaita löytää klinikalle kymmenestä pariinkymmeneen per ilta. Uutena ryhmänä ovat ne, jotka kärsivät maahanmuuttolain tiukentumisesta: kielteisiä turvapaikkapäätöksiä on annettu tänä vuonna heillekin, joille kotimaahan palaaminen ei ole turvallista. Turvapaikanhakijoilla on oma terveydenhuoltopolkunsa, mutta kielteisen päätöksen jälkeen valtion ymmärrys loppuu.

– Osa heistä pakenee maan alle. Koetan juuri etsiä yhtä nelilapsista perhettä, jonka nuorimmainen on kolmen kuukauden ikäinen. Heille pitäisi saada tietoa, että on kuitenkin paikka, josta voi saada apua, Janita miettii.

Ioana sai apua.
Ioana sai apua.

Janitan mielestä työ on yleensä mukavaa. Potilaat ovat kiitollisia kaikesta avusta, ja se tuntuu palkitsevalta. Raskasta on silloin, kun ei voi auttaa. Kun ei löydy yhteistä kieltä, kun potilaalla on pahoja psyykkisiä ongelmia. Tai kun Janitan puheille tulee nuori tyttö, joka on tahtomattaan raskaana ja ahdistunut. Raskaus on jo pitkällä, aborttia ei voi enää tehdä, lannistunut tyttö lähtee reilusti iäkkäämmän miehen matkassa pois.

– Sellainen tuntuu pahalta. Mutta täällä me myös asennetaan ehkäisykapseleita, annetaan kondomeja mukaan ja ehkäistään niitä ei-toivottuja raskauksia.

Nyt tarvitaan kätilöä: Janitan juttusille on jonossa romanialainen Adela, joka on raskaana.

Adela ja vauva

– English? Janita kysyy Adelalta.

– Little.

– How many weeks? Janita yrittää kysyä, kuinka pitkällä raskaus on, mutta Adelan englannin taito ei riitä.

Tulkki on parhaillaan auttamassa hammaslääkäriä, joten Janita ottaa puhelimestaan Googlen käännös­sovelluksen esiin. Alkaa selvitä: Adela on seitsemännellä viikolla raskaana.

Janita mittaa verenpaineen: vähän korkea, mutta normaalirajoissa. Hän miettii, aikooko Adela jäädä koko raskauden ajaksi Suomeen vai ei. Jos jää, hänelle voisi varata neuvola-ajan.

– Onkohan hänellä jotain… harvat romanit tulevat raskauden takia muuten vaan, yleensä on jotain huolia. Ehtisipä se tulkki nyt, mutta kun häntäkin revitään joka suuntaan.

”Hän haluaisi ehkäisykapselin. Niin, ja hän haluaa siis vauvasta eroon.”

Ta-daa! Ovi käy ja pelastaja astuu sisään: Romaniasta kotoisin oleva tulkki Andrei.

– Neljäs lapsi, ei yllätyksiä. Ei kuulemma tarvetta neuvolapalveluille.

No mitähän sitten…? Janita kysyy, ja Andrei kyselee Adelalta lisää.

– Hän haluaisi ehkäisykapselin. Niin, ja hän haluaa siis vauvasta eroon. Hän ei halua enää lapsia, Andrei selvittää.

Ahaa, siinähän se tuli. Raskauden keskeytystä ei enää ehdi tehdä sitten, kun Adela palaa Romaniaan.

– Ääh, mitähän me tehdään, Janita pohtii.

Ehkäisytoiveita klinikalla tulee vastaan usein, raskauden keskeytyksiä ei niinkään. Mutta Helsingin kaupunki on tehnyt periaatepäätöksen, että kaikille raskaana oleville kuuluvat samat terveyspalvelut, oli paperitilanne mikä hyvänsä. Niinpä Janita pyytää paikalle lääkäriä kirjoittamaan lausuntoa raskauden keskeytyksestä. Huomenna hän soittaa Kätilöopistolle, selittää tilanteen ja varaa ajan. Adela on kiitollinen ja helpottunut.

Monta kysymystä

Janita voi soittaa Kätilöopistolle ja jättää Adelalle sanan, mihin pitää mennä ja milloin. Mutta loppu jää auki.

– Löytääkö hän sinne perille, miten hänet otetaan vastaan? Ja jos hän saa uuden ajan raskauden keskeytystä varten, saattaako hänet sitten joku oikeaan paikkaan? Janita miettii.

Paljon kysymyksiä Adelen elämästä jää ilmaan. Oikeastaan koko Global Clinic on täynnä isoja kysymysmerkkejä. Esimerkiksi nämä romanikerjäläiset: mitä heidän kanssaan oikein pitäisi tehdä? Tai turvapaikanhakijat, jotka saavat kielteisen päätöksen, mutta joilla ei ole enää asiaa kotimaahansa?

Global Clinicin vapaaehtoisten mielestä ei ole kestävää, että paperittomat hoidetaan hyvällä tahdolla: oikeus terveyteen on kuitenkin ihmisoikeus. On tässä vuosien aikana jo jotain liikahdusta tapahtunut, ja esimerkiksi Helsinki, Espoo ja Turku tarjoavat alle 18-vuotiaille sekä raskaana oleville kaikki terveyspalvelut, oli paperit tai ei.

– Mielestäni ihmiset pitäisi hoitaa kunnallisella puolella. Pelätään, että tänne alkaa sitten tulla ihmisiä ilmaisten terveyspalvelujen perässä, mutta ei sellaisesta ole merkkejä Ruotsissakaan. Siellä paperittomilla on laajempi oikeus terveydenhoitoon kuin meillä, Janita sanoo.

Global Clinicillä diagnosoidaan ja ohjataan hoitoon, mutta kroonisia sairauksia ei voida hoitaa.
Global Clinicillä diagnosoidaan ja ohjataan hoitoon, mutta kroonisia sairauksia ei voida hoitaa.

Samat kysymykset, ei apua

Lähempänä kahdeksaa aulassa on apeampi tunnelma kuin alkuillasta. Paikalle on tullut hyvin ahdistunut mies, kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut. Hänet on kotiutettu aamulla sairaalasta itsemurhayrityksen jälkeen.

Esitietolomakkeesta näkyy, että mies on vasta 18-vuotias. Global Clinicin psykologi on koettanut jutella miehen kanssa, mutta toteaa, että puhuminen ei nyt ole ratkaisu.

– Häneltä kysytään samat kysymykset joka paikassa, eikä kukaan kuitenkaan voi auttaa. Ei hän ole juttelukunnossa, psykologi sanoo.

Tänään mies on sentään kohdannut jo yllättävän monta, jotka ovat ainakin yrittäneet auttaa. Sairaalasta mies on ilmeisesti mennyt rautatieaseman mielenosoitusleirille, ja sieltä on löytynyt suomalainen mies, joka huomasi kaverin hädän ja lähti tuomaan häntä Global Clinicille. Sama saattaja etsi ja löysi puhelimeen jonkun, joka puhui darin kieltä ja pystyi tulkkaamaan. Nyt ympärillä on liuta ihmisiä, jotka haluaisivat auttaa, mutta eivät oikein pysty. Global Clinicin psykologi juttelee saattajan kanssa.

– Voisikohan hän jäädä odottamaan tänne hetkeksi, ettei lähtisi vielä mihinkään?

– Ei hän lähde mihinkään. Eihän hänellä ole mitään, mihin lähteä, hän tuli mun kyydillä, saattaja sanoo.

Ensi viikkoon

Klinikkaillan kaksi ja puoli tuntia on kulunut nopeasti. On jaettu särkylääkettä polvikipuun ja päänsärkyyn, otettu pikaverikokeella tulehdusarvoja, tunnusteltu tyrää, tutkittu paleltumaa kasvoissa. Osa potilaista tulee ehkä viikon päästä uudestaan, jos tilanne ei ole parantunut. Itsemurhaa yrittänyt vietiin uudestaan päivystykseen. Adela tulee huomenna päiväkeskukseen kysymään Andreilta, saatiinko hänelle Kätilöopistolta aikaa.

Yllättävän hyväkuntoisia ovat monet ihmiset siihen nähden, että heillä ei ole edes kotia.

– Me ei voida hoitaa täällä mitään kroonisia sairauksia, koska seurantaa ei voi järjestää. Meidän työmme on diagnosointia ja hoitoon ohjaamista, jos epäillään jotain vakavampaa. Ja rauhoittelua, jos vakavampaa ei ole, lääkäri Moona Merikallio sanoo.

Pari hammassärkypotilasta lähtee illan päätteeksi päivystykseen hammaslääkärin saattamana: tilanne on sen verran paha, että klinikan olosuhteet eivät riitä hammashoitoon. Yhdellä psykologeista taas on onnistunut olo: pari ahdistunutta potilasta on saanut apua siitä, että joku on kuunnellut.

Janitakin pääsee lähtemään pian kotiin. Syyrialainen perhe istuu vieläkin pöydän ääressä. Heidän vaaleanpunaisiin puettu taaperonsa näyttää siltä, että tarvitsisi jo iltapuuron ja peittelyn nukkumaan. Millainenkohan peti siellä hätämajoituksessa on?

Seuraavaksi voitkin miettiä, minkä vuoksi itse meikkaat.

Toukokuussa 2015 tubettaja Nikkie de Jager julkaisi meikkivideon, jonka otsikko oli Power of makeup, meikin voima.

Videolla hän ehosti vain toisen puolen kasvoistaan osoittaakseen, millaisen muutoksen meikillä saa aikaan. Videon tarkoitus ei ollut esitellä, miten ”virheet” ja huono itsetunto peitetään meikillä, vaan lopettaa meikkaamisen mollaaminen.

 

😂😂😂 #ssssamantha #makeupshaming

Henkilön lor bridwell-boozer (@leagueoflor) jakama julkaisu

Makeup shaming on innoittanut myös laatimaan meemejä, joiden viesti on, että meikkaavilla ei ole sen huonompi itsetunto kuin muillakaan.

Paljon meikkaavalle kerrotaan yhä helposti, että hän näyttäisi nätiltä vähemmälläkin sotamaalilla. Toisaalta meikittömältä kysytään, onko hän kipeä.

Samaan aikaan feministit ja kehopositiivisuusaatteen kannattajat muistuttavat, että itsensä olisi parempi hyväksyä sellaisena kuin on ja viis veisata pakosta mahtua muottiin. Meikkaaminen tulkitaan helposti haluksi olla jotain muuta kuin oma itsensä, ja siitä pitäisi potea syyllisyyttä.

Meikkitubettajat uskaltavat sanoa rakastavansa niinkin pinnallisia asioita kuin laittautumista ja itsensä muuttamista erinäköiseksi.

Heille siinä ei ole kyse huonosta itsetunnosta, vaan itseilmaisusta ja hauskanpidosta. Heille kauneus ei ole katsojan silmässä, vaan jokaisen meikkaavan tai meikkaamattoman oma asia.

Ehkä meidän muidenkin on aika tottua siihen.

 

💋✨😂 #MakeupMemes

Henkilön andy quintero (@andyrose12) jakama julkaisu

Kysyinkö sinulta neuvoja paremmalta näyttävän meikkiin?

Beyoncén ja Jay-Z:n tulevia kaksosia juhlittiin viikonloppuna säästelemättä. 

Kun Beyoncé helmikuussa julkisti odottavansa kaksosia, hän teki sen postaamalla Instagramiin kuvan, josta tuli palvelun kaikkien aikojen tykätyin. Ei siis ole yllätys, että Beyoncén ja Jay-Z:n pian syntyvien kaksosten kunniaksi järjestetyt kemut olivat enemmän kuin eeppiset. 

Pariskunta itse tituleerasi juhlia Carter Push Partyksi – tai ainakin tällainen teksti oli kirjoitettu sisääntulon yhteyteen kultaisin ilmapalloin. Push presenteiksi kutsutaan lahjoja, joita synnyttäneelle naiselle annetaan synnytyksen jälkeen tai joskus jo ennen sitä. Push party taas on Voguen mukaan sama asia kuin baby shower, mutta tarkoitettu molemmille sukupuolille.

Beyoncé ja hänen äitinsä Tina Lawson kunnostautuivat laittamalla tapahtumasta kuvia Instagramiin. Niistä opimme, että näin juhlitaan tulevaa jälkikasvua pop-kuninkaalliseen tyyliin:

1. Teema

Brittimedia Complexin mukaan juhlien teemana oli Nigeria. Koko miljöö oli päällystetty teemaan sopivilla kankailla ja huonekaluilla, ja taustalla soi afrobeat-pioneeri Fela Kutin musiikki. 

  •  

Had to take a picture in this light the next day ! NEVER waste good light😀❤️

Henkilön Tina Knowles (@mstinalawson) jakama julkaisu

2. Lapsille tekemistä 

Glamour-lehden mukaan pariskunnan Blue Ivy -tyttärelle oli kutsuttu omat vieraansa, ja lapset nauttivat olostaan omissa allasjuhlissaan. Limubaari kuului asiaan, totta kai. 

3. Odottavan äidin asu 

Beyoncé juhli sarongissa, pienessä topissa, runsaissa koruissa ja vatsa hennatatuotuna. 

 

Henkilön Beyoncé (@beyonce) jakama julkaisu

4. Show 

Jotta aika ei kävisi pitkäksi, juhlissa oli rumpuryhmä ja tanssijoita esiintymässä. Myös juhlijat itse ehtivät tanssilattialle. 

 

Henkilön Beyoncé (@beyonce) jakama julkaisu

5. Vieraiden asut 

Teema ei olisi täydellinen, jos vieraat eivät noudattaisi sitä. Push partyt olivat täynnä näyttäviä printtejä.

 

All theses beautiful ladies at The Carter Push party! ❤️❤️

Henkilön Tina Knowles (@mstinalawson) jakama julkaisu

 

Me Naisten toimituksen kootut selitykset: katso video ja pääset (ehkä) kartalle siitä, mitä Twin Peaksin kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella tapahtui.

Ysärin kulttisarjan Twin Peaksin kolmas tuotantokausi on nyt katsottavissa HBO Nordic -palvelussa.