Peeta Paatero-Voutilaisen käteen tatuoidut kukat kertovat omasta perheestä. Kuvat Ville Juurikkala
Peeta Paatero-Voutilaisen käteen tatuoidut kukat kertovat omasta perheestä. Kuvat Ville Juurikkala
HIFK:n logon jälkeen tuli pitkä tatuointitauko.
HIFK:n logon jälkeen tuli pitkä tatuointitauko.

Peeta Paatero-Voutilainen, 38, arvostaa tatuointeja taiteena.

"Ensimmäisessä tatuoinnissani on suden pää ja kotkan sulka. Olin 19-vuotias, ja ystäväni silloisella poikaystävällä oli tatuointivälineet. Annoin hänen harjoitella ihooni. Vielä silloin tuntui, että tatuoinnin pitää olla piilossa. Idean lavassani olevaan kuvaan sain vaihto-oppilasvuodestani Kanadassa. Asuin intiaanireservaatissa, ja isäntäperheelläni oli lemmikkinä susi.

Joka toinen päivä mietin, millä kuvan peittäisi, ja joka toinen päivä ajattelen, että se ei ehkä ole maailman hienoin mutta kertoo elämästäni. Otin vielä toisen tatuoinnin, suosikkijoukkueeni HIFK:n logon, mutta sen jälkeen suhtautumiseni tatuointeihin muuttui: en halunnut kehooni enää mustaa suhrua.

Tatuointitauko kesti yli kymmenen vuotta. Piti löytää taitava tekijä ja keksiä hyvä aihe. Halusin ison ja värikkään kuvan, jonka otin lopulta olkavarteeni vuosi sitten. Ystäväni vinkkasi minulle tatuoija Leena Lumilahdesta, ja yhteinen sävel löytyi heti. 

Tatuoinnilla ei tarvitse olla syvempää merkitystä, mutta halusin omaani jotain, joka liittyy itseeni. Kuvassa on perheeni – minun, mieheni ja kolmen lapsemme – syntymäkuukausien nimikkokukkia: unikko, gerbera, kehäkukka ja lumikello.

Pari viikkoa sitten otin käsivarteeni maatuskan.Anoppini totesi tatuoinneistani, että 'tuo taitaa olla lempitaidettasi'. Tatuoinneista puhuttaessa ei aina tuoda esille sitä, että parhaimmillaan se tosiaan on taiteilijantyötä. Kun olen itse tehnyt pohjatyön, haluan antaa taiteilijalle vapaat kädet ja luotan hänen arviointikykyynsä. Netissä on helppoa selata tatuoijien portfolioita ja ottaa asioista selvää, joten mielestäni vastuu lopputuloksesta on ottajalla.

Työskentelen vakuutusyhtiössä palveluneuvojana ja töissä käytän pitkähihaista paitaa. Vapaalla sen sijaan käytän lyhyempiä hihoja kuin koskaan ennen. Kun kerran olen panostanut, haluan myös näyttää sen. En kuitenkaan pidä tatuointejani ulkoisina koristeina samalla tavalla kuin esimerkiksi koruja. Tatuointini ovat osa minua. 

En usko, että kuvat kaduttavat koskaan myöhemmin. Kun ottaa tatuoinnin, ajatuspolku pitää käydä läpi – kuva pysyy, mutta iho vanhenee ja värit saattavat haalistua. Kehokin rupsahtaa, mutta en aio harmitella sitä, että elin."

Lisää aiheesta

Tatuoinnit kertovat eletystä elämästä

Susanna, 29: "Hinguin tatuointia seiskaluokalta saakka"

Ann-Marie, 63: "Tatuoinnin pitää näkyä"

Ruudussa nähdään nyt kolmas kausi, joka jää viimeiseksi.

Walesilainen rikosdraamasarja Syrjäinen maa (Hinterland/Y Gwyll, 2014–2017) jatkuu kolmannella ja viimeiseksi jäävällä tuotantokaudella. Kausi sisältää neljä itsenäistä puolitoistatuntista jaksoa.

Syrjäiselle maalaisseudulle menneisyyttään paennut Tom Mathias (Richard Harrington) on uusien jaksojen alussa joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tuhotyötä tutkivat kollegat. Mathias puolestaan selvittää paikallisen pastorin murhaa.

Sarjaa on kuvailtu kauniiksi ja synkäksi. Kauneus sarjaan tulee Walesin länsirannikolla sijaitsevan Aberystwythin ja sen lähiseudun maisemista. Murhamysteerien synkkyyttä korostetaan niin runsaasti, että lopputulos on epäaito. Teennäisyyttä tehostavat liikaa käytetyt hidastukset, päähenkilöiden tapa puhua kuiskaten sekä uhkaava musiikki.

Kauden aikana palataan myös vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin.

Ed Talfanin ja Ed Thomasin luomasta sarjasta on kuvattu kaksi kieliversiota, kymriksi ja englanniksi. Suomessa nähdään englanninkielinen versio.

Syrjäinen maa TV1:llä la 19.8. kello 21.15
 

Nollasopimuksessa työnantaja työllistää työntekijää vain oman tarpeensa mukaan.

Välivuottaan viettävälle nuorelle ei ollut mitään lannistavampaa, kuin joutua kyykytetyksi ensimmäisellä työpaikallaan. Tulin valituksi unelmieni työhön, josta minulle luvattiin reilusti tunteja – ainut ehto oli nollasopimuksen solmiminen.

Muutaman viikon jälkeen työvuorojeni määrät romahtivat. Täyden työviikon sijaan sain muutaman neljän tunnin vuoron kuussa. Kesäksi minulle luvattiin kesätöitä, mutta kun aika koitti, vuoroja ei enää ollutkaan. En ollut hakenut muita töitä ja vietin kesäni lopulta kotona.

”Kelpasin töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en.”

Työllistymisestäni ei pidetty huolta, mutta kaikki hyöty otettiin kuitenkin irti: minua velvoitettiin vastaanottamaan työvuorot jopa tunnin varotusajalla. Kelpasin myös töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en. Muutama silloinen työkaverini järkeili jäävänsä kokonaan pois, sillä valtio maksoi parempaa palkkaa.

Lopulta pompottelin kahden työpaikan ja nollasopimuksen välillä. Vastaanotin kaikki saamani vuorot mukisematta ja jouduin usein ratkomaan samoille päiville annettuja työvuoroja. Se oli stressaavaa.

Brittitutkimuksen mukaan nollatuntisopimukset rasittavat nuorten aikuisten mielenterveyttä. Muistan miettineeni usein, oliko vika minussa. Kysyin sitä rohkeasti esimieheltäni, mutta vastaus oli aina sama: ”Tarvetta ei ollut”. Siinä eivät pulinat auttaneet, kun seuraavalle kuulle taas luvattiin töitä.

”Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi. Valitse siitä.”

Nollatuntisopimukset sopivat keikkatyöläisille ja opiskelijoille, mutteivat kenellekään muulle. Huonossa työtilanteessa moni suostuu huonoonkin sopimukseen, kun vaihtoehtoja ei vain ole. Työelämää aloittavia nuoria on erityisen helppo kyykyttää, sillä eiväthän ne hölmöläiset osaa edes vaatia mitään.

Yrityksille nollatuntisopimukset ovat lottovoitto: jos tarve työntekijöille on epävarmaa ja tilanteesta riippuvaa, on helppoa säästää palkkakuluissa solmimalla nollasopimuksia. Työnantajan on myös helppo värittää työtilannetta lupailemalla tunteja – eihän niitä ole lopulta pakko tarjota. Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi.

Valitse siitä.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.