Blanca Estella Ulloa viettää mielellään aikaa kotona, sillä ulos meneminen pelottaa häntä. Kuvat: Meeri Koutaniemi

Kun massamurhasta syytetty perheenäiti Blanca Estella Ulloa vietiin El Salvadorin pahamaineiseen Ilopangon naisvankilaan, hän luuli näkevänsä painajaista.

– Vankilassa opin, että kaikesta voi selvitä.

Hersyvä puheensorina täyttää pienen sansalvadorilaisen kahvilan. Iloinen naisporukka tilailee muffineja ja vaihtaa innoissaan kuulumisia. On vaikea uskoa, että nämä naiset on tuonut yhteen paikka, joka on monelle paikalliselle helvetin synonyymi: Ilopangon pahamaineinen naisvankila San Salvadorissa, El Salvadorin pääkaupungissa Keski-Amerikassa.

Ilopangon vankilaan on sullottu lähes kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin tilat sallisivat. Tälläkin hetkellä tuomiotaan suorittaa noin 2 000 vankia tiloissa, jotka on tarkoitettu 800 hengelle. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan olot ovat niin epäinhimilliset, että vangit käytännössä kidutetaan kuoliaiksi.

Ilopangosta puhuttaessa naisten ilmeet vakavoituvat. Etenkin 44-vuotiaan Blanca Estella Ulloan on vaikea puhua kokemuksistaan. Hän on joukosta ainoa, joka joutui vankilaan syyttömänä.

– En ikinä unohda tunnetta, kun astuin Ilopangoon. En ollut käynyt vankilassa koskaan. Tunnetta on vielä nykyäänkin mahdoton selittää, se on jotain kammottavaa, hän kertoo silmät vettyen.

– Se, mitä tapahtui, oli tragedia, ja siitä on vaikea edes kertoa. Muistan päivän, 2. helmikuuta 2011, vieläkin kuin eilisen. Jo yhdeltätoista aamulla istuin poliisiautossa.

”Yritin selittää, että lapsenlapseni tarvitsee apua, mutta poliisi ei uskonut minua.”

Tuo helmikuinen päivä oli valjennut El Salvadorin asuinalueella Distrito Italiassa ihan tavallisena, mutta Blancan perheessä ikävissä merkeissä: hänen lapsenlapsensa oli sairastunut korkeaan kuumeeseen. Blanca lähti terveyskeskukseen hakemaan lapselle lääkettä, mutta joutui poliisien pysäyttämäksi. Lähistöllä oli juuri ammuttu viisi ihmistä, jotka olivat myymässä vettä.

– He alkoivat kysellä, mistä tulen ja minne olen menossa. Kaikki tuntui epätodelliselta. Yritin selittää, että lapsenlapseni tarvitsee apua, mutta poliisi ei uskonut minua, Blanca muistelee.

Viiden ihmisen murha ei tehnyt päivästä Distrito Italiassa sen epätavallisempaa. Aluetta hallitsee väkivaltainen Mara Salvatrucha -jengi, joten veriteot ovat lähiössä arkipäivää.

Niin on muuallakin El Salvadorissa: väkiluvultaan Suomen kokoisessa maassa murhataan keskimäärin kymmenen ihmistä päivässä. El Salvador on tilastoitu maailman väkivaltaisimmaksi maaksi, joka ei ole sotatilassa.

”Minun väitettiin olleen paikoissa, joissa en ikinä ollut käynyt.”

Moni paikallinen, Blanca mukaan lukien, on sitä mieltä, että maan nykytila muistuttaa vuonna 1992 päättynyttä veristä sisällissotaa. Nyt El Salvadorissa toisiaan ja hallitusta vastaan taistelevat väkivaltaiset jengit. Jengit pitävät otteessaan suurta osaa maasta ja kiristävät paikallisilta yrittäjiltä suojelurahaa. Lukuisat murhat jäävät usein ratkaisematta, eikä poliisi juuri tutki rikoksia. Tilastojen kaunistamiseksi napataan usein viattomia, kuten kävi Blancalle.

Tekaistuja todisteita

Poliisivankilassa Blanca sai kuulla, että todisteet häntä vastaan riittivät syytteiden nostamiseen. Tosiasiassa mitään todisteita ei ollut, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoistakin käy ilmi. Syytteet olivat kovat: osallisuus murhaan ja laittomien aseiden kätkeminen. Lisäksi Blancan sanottiin vastanneen paikallisten yrittäjien kiristyksestä ja hallinnoineen yhtä kiristysreiteistä.

– Kun minulle luettiin syytteitä, minun väitettiin olleen paikoissa, joissa en ikinä ollut käynyt. Kuulin henkilöiden nimiä, joita en koskaan ollut tavannut. Kaikki surman yksityiskohdat lueteltiin. Se tuntui hirveältä, ja aloin tuntea itseni syylliseksi.

Ensimmäisen kuukauden ajan Blanca ajatteli pääsevänsä pian pois vankilasta. Yksi ammutuista oli jäänyt henkiin, eikä tämä ollut nimennyt Blancaa syylliseksi. Blanca ajatteli, että on loogista, että hänet vapautetaan.

El Salvadorissa logiikalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä rikostutkinnan kanssa. Blanca tuomittiin 35 vuoden vankeusrangaistukseen, ja hänet siirrettiin tutkintavankeudesta Ilopangon naisvankilaan.

Epäinhimilliset olot

Vankilan karuus valkeni Blancalle nopeasti. Hänet siirrettiin Ilopangoon heti aamulla, eikä tulokkaille annettu koko päivänä ruokaa tai juomaa.

– Muut vangit tarjosivat meille onneksi syötävää ja juotavaa. Tajusin nopeasti, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa elää vankilan arkea.

Ylikansoitetussa vankilassa tilanpuute oli ahdistavaa. Patiolla olevassa häkissä pystyi hädin tuskin liikkumaan. Selleissä oltavat eivät olleet sen paremmat, yhteen 50 hengelle mitoitettuun selliin oli sullottuna 250 vankia.


Usko oli monille Ilopangon vangeille ainoa toivon lähde. Monet syyttömänäkin vangitut uskoivat tuomion olleen osa Jumalan suunnitelmaa.

Myös hierakia on tarkka.

– Vankilan patiolta oli vaikeaa löytää istumapaikkaa. Vankien keskuudessa on aina johtaja, joka määrää paikan, jossa kukin saa olla, Blanca kertoo.

”Myös minä jouduin nukkumaan muutaman kerran vessassa.”

Uudet vangit olivat hierarkiassa tietenkin alimpana. Blanca nukkui ensimmäisen yönsä vessan vieressä.

– Samaan aikaan tullut nainen joutui nukkumaan vessan sisällä. Aina kun joku halusi mennä vessaan, hänen piti siirtyä, jos ei halunnut eritteitä päälleen. Myös minä jouduin nukkumaan muutaman kerran vessassa.

Selleissä oli tukahduttava kuuma, minkä vuoksi monet nukkuivat pelkät alusvaatteet päällään. Riesana olivat rotat ja hyönteiset, joiden puremista monet vangit saivat tulehduksia. Ruoka oli likaista, ja esimerkiksi kananmunista saattoi löytyä toukkia. Monissa vankiloissa vangit eivät saa ottaa vastaan omaisten tuomia ruoka- ja tarvikelähetyksiäkään.

”Yritimme imeä vettä letkuista ja syljimme sen pulloihin, ja sillä syljen ja veden sekaisella nesteellä peseydyimme.”

Blanca kertoo vankien joutuneen olemaan usein myös ilman vettä, joskus vesi oli poikki yhtä mittaa kaksikin päivää. Kaikille sitä ei riittänyt niinäkään päivinä, kun vesi kulki.

– Kun sellin ovi aamulla avattiin, olimme kuin laitumelle kirmaavat lehmät. Juoksimme kilpaa suihkujonoon, sillä vettä ei riittänyt kaikille. Usein jonon viimeiset joutuivat ostamaan vettä peseytyäkseen. Yritimme imeä vettä letkuista ja syljimme sen pulloihin, ja sillä syljen ja veden sekaisella nesteellä peseydyimme.

Perhe ei hylännyt

Virallisia tilastoja ei ole, mutta ihmisoikeusjärjestöjen mukaan joka päivä ainakin yksi vanki kuolee elsalvadorilaisessa vankilassa. Kuvaavaa on, että tällä hetkellä esimerkiksi Ilopangon vankilaan ei päästetä edes Punaista Ristiä, jolla on aiemmin ollut lupa hoitaa vankeja. El Salvadorin hallituksen mukaan Punaisen Ristin pääsyn evääminen vankilaan on osa jengien vastaista taistelua. Kärsimään laitetaan myös ne vangit, joilla ei ole mitään tekemistä jengien kanssa.

Blancakin sai vankeudessa riesakseen ihotulehduksen, johon ei annettu minkäänlaista hoitoa.

Myös ero läheisistä on vangeille raskasta.

– Suurin osa vangeista jäi vankilaan joutuessaan täysin yksin, eikä kukaan käynyt heitä katsomassa, Vilma-niminen vanki kommentoi.

Kun Blancan tytär sai keskenmenon, Blanca ei voinut olla hänen tukenaan. Menetetty aika lasten ja lastenlasten kanssa sekä läheisten merkkipäivät tuntuivat raskailta.


Kaksivuotias tyttärenpoika Ismael on mummin silmäterä, joka asuu Blancan ja hänen miehensä kanssa.

Blanca toteaa, että hänellä oli onnea. Perhe ei koskaan hylännyt häntä. Blancan aviomies kävi hänen luonaan joka viikko, samoin lapset. Blanca arvelee, että ehkä siksi hänen oli helpompi sopeutua elämään vankilassa. Vierailupäivien avulla hän jaksoi pitkään, vaikka huoli läheisistä painoi.

– Äidilleni vankilatuomio oli musertava uutinen. Hän kärsii selkäongelmista, ja autoin häntä päivittäin myymään maissijuomaa. Kun jouduin vankilaan, hän ei enää pystynyt vetämään raskasta myyntikärryä yksin.

”Jo se, että minut todettiin syyttömäksi, on ihme.”

Läheiset taistelivat Blancan puolesta koko ajan. Säästöt laitettiin asianajajan palkkioon.

– Minulla oli onnea, että perheeni pystyi maksamaan hyvälle asianajajalle.

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan El Salvadorin korruptoitunut oikeuslaitos tuomitsee ihmisiä vankilaan todisteiden puuttuessakin. Myös lahjonta on yleistä. Jos syyllinen lahjoo tuomarin, vankilaan lähetetään sijaiskärsijäksi syytön.

Vapautuminen oli ihme

Vapautumiseensa johtavia tapahtumia Blanca kuvaa ”Jumalan tahdoksi”.

Lähes tasan kaksi vuotta tuomion julistamisen jälkeen Blanca todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Tuomio purettiin täysin päinvastaisesta syystä kuin se annettiin: todisteiden puuttumisesta. Oikeuslaitos kuuli viimein ihmisiä, jotka todistivat Blancan olleen matkalla terveyskeskukseen hakemaan apua tyttärentyttärelleen. Blancaa huvittaa kysymys korvauksista.

– Ei täällä sellaisia makseta koskaan. Jo se, että minut todettiin syyttömäksi, on ihme.

Kun Blanca pääsi vankilasta, elämä palautui lähes ennalleen. Mutta syksyllä 2015 koitti seuraava takaisku.

– Yhtenä aamuna heräsin ja käteni oli puutunut. Ajattelin, että olin nukkunut huonosti, mutta pian puolet kehostani oli tunnoton.

Sairaalassa Blancaa ei otettu vastaan ennen kuin kahden viikon päästä. Silloin tilanne oli jo niin paha, ettei Blanca pystynyt syömään ilman apua.

Useita päiviä kestäneiden tutkimusten jälkeen Blancan sai diagnoosin: hermojuuritulehdus eli Guillain-Barrén oireyhtymä. Sen aiheuttaa bakteeri- tai virusoireyhtymä, mutta myös zikaviruksella epäillään olevan yhteys sairastumiseen.

– Kun sain diagnoosin, olin jo lähes täysin liikuntakyvytön. Minua alettiin hoitaa verensiirroilla ja sain erilaisia lääkkeitä. Kuntoni koheni onneksi nopeasti. Suurin syy paranemiseeni on kuitenkin Jumala, Blanca kertoo kodissaan Distrito Italiassa.

Astuminen epähuomiossa kilpailevan jengin alueelle voi koitua kuolemaksi.

Alue sijaitsee noin tunnin matkan päässä San Salvadorin keskustasta. Italia valtio rakennutti alueen ihmisille, jotka menettivät kotinsa vuoden 2001 tuhoisassa maanjäristyksessä. Syrjäisestä alueesta tuli nopeasti yksi San Salvadorin jengielämän keskuksista.

Myös jengeihin kuulumattomat ovat vaarassa. Astuminen epähuomiossa kilpailevan jengin alueelle voi koitua kuolemaksi. Päivän lehdessä on uutinen, jossa kerrotaan jengin murhanneen mainoksia jakaneen 12-vuotiaan pojan. Toisen jengin alueella asuva poika oli epähuomiossa jakanut lehtisiä kilpailevan jengin alueella. Jengien rajat ovat usein niin häilyvät, etteivät paikallisetkaan ole niistä perillä.

Taksilla Distrito Italiaan on turha yrittää, ellei taksikuski ole yksi asukkaista. Me toimittajatkin pääsemme sinne ainoastaan Blancan ja hänen sukulaisensa kyydillä. Kadut ovat autiot, mutta ihmiset ovat uteliaita ja ystävällisiä. Moni haluaa valokuvan eksoottisista vieraista.


Blancan kotia koristavat seiniin tehdyt maalaukset. Distrito Italian alue on yksi El Salvadorin vaarallisimmista lähiöistä.


Jospa jokin muuttuisi

Blancan perheelle on tärkeää, että Blancan tarina tulee kuulluksi.

– Että jokin muuttuisi. Eihän sitä koskaan tiedä, Blancan mies sanoo.

”Nykyään pelkään lähteä ulos ja aina, kun näen poliisin, menen paniikkiin.”

Vaatimattomassa tiilitalossa elämä näyttää palanneen ennalleen vankila-ajan ja sairauden jälkeen. Blanca hymyilee näyttäessään meille vankilassa virkkaamiaan vaatteita. Joitain hyvää vankilassakin oli, sillä Blanca oppi tekemään käsitöitä.

– Virkkasin niin paljon kuin pystyin, että aika kuluisi nopeasti.

Blancan kädenjälki näkyy myös muualla talossa. Betonisia seiniä koristavat taidokkaat maalaukset, jotka Blanca on tehnyt. Hänellä on ollut aikaa, sillä vankilassa olon jälkeen töitä ei juuri ole ollut. Harva haluaa ottaa töihin vankilassa ollutta ihmistä. Etenkään naista, joiden asema työmarkkinoilla on muutenkin heikko. Toisaalta Blanca pysyttelee ennemmin kotonaan.

– Nykyään pelkään lähteä ulos ja aina, kun näen poliisin, menen paniikkiin. Pelkään, että jotain voi sattua uudelleen. Siksi en enää myy maissijuomaa vaan teen käsitöitä kotona ja korjaan esimerkiksi ihmisten kenkiä.

Tänä vuonna massamurhan tutkinta aloitettiin uudestaan, mutta Blancan mukaan syyllisiä ei ole vieläkään saatu kiinni.

– Huhujen mukaan tekijät eivät edes olleet asuinalueeltani, vaan muualta. He tulivat tänne ainoastaan tappamaan ja lähtivät pois. Poliisi ei alun alkaenkaan etsinyt oikeita syyllisiä vaan keskittyi pidättämään ihmisiä sattumanvaraisesti. Mutta sellainen on oikeus tässä maassa, jossa mitään oikeutta ei ole.

Blanca ei kuitenkaan ole katkera. Hän on nainen, joka on selvinnyt maanjäristyksestä, vankilasta ja vakavasta sairaudesta.

– Minulle on tärkeintä, että saan olla perheeni kanssa. Vankilassa myös opin, että kaikesta voi selvitä. Loppujen lopuksi olin onnekas: vankila oli täynnä viattomia, ja suurin heistä joutuu istumaan tuomionsa loppuun.

Kirjoittaja ja kuvaaja julkaisevat kirjan Ilopangon naisista syksyllä 2017.

Toimintaelokuvassa kaahataan kirjavan musiikin tahtiin.

Babyn (Ansel Elgort) lempinimi juontaa siitä, että hän puhuu yhtä vähän kuin vastasyntynyt vauva. Parikymppinen nuorukainen varasti poikasena vahingossa huumepomon Docin (Kevin Spacey) auton ja sen mukana lastin kamaa. Rangaistukseksi hän joutuu kaahaamaan konnien pakoautoa. Velat alkavat viimein olla kuitattu. Jäljellä on enää viimeinen keikka. Pääseekö Baby sen jälkeen ajamaan auringonlaskuun uuden sydänkäpysensä tarjoilija Deboran (Lily James) kanssa?

Edgar Wrightin rikoselokuva Baby Driverin alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi. Ohjaaja on kuitenkin heittänyt keitokseen yhden tuoreen aineosan: musiikin. Baby on joutunut lapsena auto-onnettomuuteen, jossa hänen korvansa ovat vaurioituneet. Hän yrittää peittää piinaavan tinnituksen kuuntelemalla jatkuvasti musaa iPodiltaan. Ja toisin kuin toimintaelokuvissa yleensä, soundtrackillä ei soi väsynyt jenkkirap tai -hip hop. Brittiohjaaja Wright suosii kotimaista ja lajityyppejäkin käydään läpi punkista rockiin ja poppiin: The Damned, Queen, T.Rex... Nimensä elokuva lainaa Simon & Garfunkelin samanimiseltä biisiltä.

Leffa onnistuu enimmäkseen välttämään toimintaelokuville tyypillisen kliseen, nimittäin tahattoman koomiseksi kääntyvän ”cooliuden”. Toki nytkin takaa-ajot ja ammuskelut ovat olevinaan tosi viileitä ja pahikset sitäkin viileämpiä. Jon Hamm on vielä astetta pahempi poika kuin Mad Menissä. Tämän kaiken antaa kuitenkin anteeksi, koska Babyä näyttelevä Elgort on niin sympaattinen.

Katso traileri:

Se kyllä ärsyttää, että väkivallalla mässäily oikeutetaan sillä, että Baby paheksuu sitä. Näin voidaan näyttää surutta, että ihmisiä lahdataan ja veri lentää. Jos leffan tekijät olettavat, että katsojat haluavat nähdä elokuvaväkivaltaa, miksi sitä pitää yrittää kaksinaismoralistisesti pyydellä anteeksi?

Baby Driver

***

ENSI-ILTA 21.7.

Laura Dodsworth kuvasi ja haastatteli 100 miestä. Nyt hän paljastaa, mitä oppi projektistaan.

Valokuvaaja Laura Dodsworth kuvaa työkseen ihmisten vartaloita. Viimeisimmässä projektissaan Manhood hän valokuvasi sadan eri miehen peniksen. Ennen työskentelyään miesten kanssa Dodsworth haastatteli 100 naista ja kuvasi heidän rintansa Bare Reality -projektiin.

Töillään Dodsworth haluaa tarkastella ristiriitaa sen välillä, mitä itse ajattelemme kehomme intiimeistä osista ja miten ne näyttäytyvät julkisesti.

Hän paljasti Cosmopolitan-lehdelle asiat, jotka oppi kuvatessaan.

1. Intiimialueiden kuvaaminen oli aluksi pelottavaa

– Manhoodin käynnistäminen oli erilaista kuin Bare Realityn. Olen tottunut näkemaan alastomia naisia pukuhuoneissa, mutta miesten peniksiä vain seksuaalisessa kontekstissa, mikä teki kuvauksesta aluksi pelottavaa ja hankalaa. Jätin nämä ajatukset taka-alalle tehdäkseni kuvaustilanteesta turvallisen.

2. Useimmat miehet ajattelevat olevansa liian pieniä

– Minulle tuli yllätyksenä, kuinka moni mies uskoi olevansa liian pieni. Itseään pieneksi kutsuvat miehet näyttivät todella normaalikokoisilta. Yllättävän monilla oli vääristynyt kuva peniksestään.

3. Miehet ajattelevat paljon isyyttä

– Kuvauksiin saapui paljon isiä. Miehet puhuivat siitä, millainen lahja on olla isä ja kuinka he haluavat olla paras mahdollinen isä lapsilleen. Kuvauksissa oli myös paljon miehiä, jotka puhuivat omasta huonosta isäsuhteestaan – isät olivat poissa tai alkoholisoituneita. He kertoivat, kuinka olisivat itse täysin erilaisia isänä. Isyys yhdisti jollain tapaa näitä miehiä.

4. Mielenterveysongelmien määrä yllätti

– Kuvauksissa miehet avautuivat ahdistuneisuudestaan, masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista, ja se tuntui hyvin harvinaiselta näköalalta miesten sisäiseen maailmaan. Moni mies kertoi, ettei ole koskaan puhunut näistä ongelmista muille.

5. Miehisyyttä on vaikea määritellä

– Maskuliinisuus on iso aihe. Kysyin miehiltä, mitä miehenä olo merkitsee. Heidän vastauksissaan vaihtelivat näkemykset pitkästä, vahvasta ja karvaisesta aina perheen päänä olemiseen. Uskon, ettei yksi ihminen voi määritellä miehisyyttä, joten keräsin 100 miehen tarinan heidän äänitorvekseen.

Jostain syystä moni ajattelee yhä, että mies tietäisi automaattisesti naista enemmän elektroniikasta ja autoista – mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Hei elektroniikkamyyjä, se läppäri on tulossa minulle! Voisitko siis keskustella laitteesta minun etkä vieressä seisovan miehen kanssa?

Vähättely ja tytöttely ovat edelleen arkea suomalaisnaiselle hänen tehdessään ”miehisiä” ostoksia. Kyllä, tavaroita näköjään yhä määritellään sukupuolen mukaan, ja miesten ostoslistalle näyttäisivät kuuluvan ainakin tietokoneet, työkalut sekä autot.

Huonoa palvelua on kohdannut myös bloggaaja ja radiojuontaja Laura Ollila, 28, joka eilen Snapchat-tilillään kertoi törkeästä kohtelustaan autokaupoilla. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, Ollila on tapellut uskottavuuden kanssa autokaupoilla, huolloissa ja katsastuksissa useampaan otteeseen.

– Minulla on tässä noin 10 vuotta ollut auto käytössä, ja olen kolme kertaa ostanut itselleni auton. Silti tulee sellainen fiilis, että minut nauretaan ulos automyymälöistä.

Laura Ollila oli 19-vuotias ostaessaan ensimmäisen autonsa. Silloin kehotettiin palaamaan liikkeeseen huoltajan kanssa.

– Olin vain, että selvä, jos ei raha kelpaa, niin menen toiseen myymälään – ja meninkin. Toki olin nuori, mutta ärsytti jo silloin, kun olin tekemässä ihan omia päätöksiä auton hankinnasta, en minä vanhempiani tarvinnut siihen.

”Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa.”

Seuraavan auton Ollila hankki 25-vuotiaana, ja sama virsi kuului tälläkin kertaa autokaupassa.

– Ostin auton noin kolme vuotta sitten, ja sain myös silloin ihan surkeaa palvelua. Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa liikkeeseen, jotta olisi helpompi selvittää autoasioita sitten hänen kanssaan, Ollila kertoo.

Autonsa hän päätyi tilaamaan toisen merkin liikkeestä – ilman miehen apua.

Huonot kokemukset kruunaa tuorein tapaus, kun muutama vuosi sitten ostetun auton moottorin ahdin hajosi, ja auto jätti Ollilan tien varteen. Sekä hinauksen että huollon kanssa syntyi ongelmia, joita Ollila yritti selvittää puhelimessa. Turhaan.

”Olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa.”

– Asiaa selvittäessämme minulle sanottiin, että olisi helpompaa puhua jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Kuulemma heidän olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa, kun se on naisten kanssa aina vähän hankalaa.

– Vastasin vain, että auto-ongelmani eivät kuulu isälleni millään lailla, joka ei muutenkaan tiedä autoista yhtään sen enempää kuin minä. Olen kohta 30-vuotias, enkä tarvitse mitään huoltajaa puuttumaan asiaan. Minulla ei myöskään ole miestä, eivätkä entiset mieheni olisi ymmärtäneet autoista yhtään enempää kuin minä.

OIlila toivookin autokaupoilta ja muilta autoilun firmoilta palvelua, jossa iästä, vaatetuksesta, ulkonäöstä ja muusta vastaavasta ei välitetä.

– Jokainen asiakas pitää ottaa tosissaan. On todella törkeää, että kun on nuoren näköinen nainen, niin ajatellaan, että ei tuolla voi olla varaa hienoon autoon tai ettei voi ymmärtää niistä mitään. Kuka nainen muka menee autokauppaan potkimaan renkaita? Autokaupat eivät ainakaan itselleni ole paikkoja, mihin menisin vain katselemaan, jos en oikeasti ole ostoaikeissa.

”Miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ei ole muuttunut 10 vuodessa yhtään mihinkään.”

– Autokauppojen kannattaisi myös muistaa, että samaan tapaan kuin esimerkiksi ravintoloiden, myös autokauppojen huonot kokemukset kerrotaan eteenpäin, eivätkä ihmiset halua välttämättä mennä niihin.

Sanottiinpa Suomea kuinka tasa-arvoiseksi tahansa, on Ollilan mielestä outoa, että sukupuolittuneisuus autoasioissa on edelleen niin voimakasta.

– Olen ollut jo noin 10 vuotta auton omistaja, eikä miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ole muuttunut siinä ajassa yhtään mihinkään. Sama vähättelevä laulu sieltä tulee edelleen. Ei minua oteta nykyään yhtään sen enempää tosissaan, kun mitä silloin 19-vuotiaana.

Asioista selvää

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

AK kirjoitti: Yhy yhy, sait huonoa palvelua. Teet niinkuin jokainen järkevä: menet seuraavaan liikkeeseen jos sieltä saisi parempaa ja jos oikein hatuttaa katsot onko jotain virallista tapaa antaa palautetta. Naistenlehtien palstoilla asiasta itkeminen (varsinkin kun ymmärrettävistä syistä yhtäkään firmaa ei mainita nimeltä) ei asioita edistä. Jos tietäisit asiasta vähän enemmän, tietäisit että hän nimenomaan meni eri liikkeeseen ja autokin vaihtoon menossa ettei tarvitse kyseisen liikkeen...
Lue kommentti
Autoasentaja

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

Luulisi että provikapalkalla toimivilla myyjillä olisi edes jotain mielenkiintoa palvella ASIAKASTA, oli hän sitten nainen tai mies. Itse olen jättänyt aikanaan auton liikkeeseen, kun myyjä jutteli vain isäni kanssa, minulle esiteltiin auton väri. Isäni totesikin myyjälle minun poistuttua liikkestä, "minulla ei ole auton kanssa mitään tekemistä, tytölle se olisi tullut, ei minulle!" 😁 No mentiin viereiseen liikkeeseen, palvelu pelasi ja auto lähti mukaan!
Lue kommentti

Miten niin talkoohenki on kadonnut? Uutuusleffa Wendy And The Refugee Neverlandissä ei maksettu palkkaa näyttelijöille.

29-vuotias laulaja Krisu unelmoi läpimurrosta. Päivät hän haahuilee töissä supermarketissa, illat hän luukuttaa rockia bändinsä kanssa treenikämpällä. Krisu löytää joka yöksi itselleen seksiseuraa, jonka hän potkaisee aamun koittaessa ovesta ulos.

Olli Ilpo Salosen esikoisdraama Wendy And The Refugee Neverland oli alun perin Aalto-yliopiston ohjaajaopiskelijan kurssityö. Se paisuikin pitkäksi elokuvaksi, vaikka budjetin olisi pitänyt riittää vain lyhäriin. Rahaa ei venynyt edes näyttelijöiden palkkaan. Jokainen työryhmän jäsen teki enemmän kuin hänen työnkuvaansa olisi kuulunut. Siispä pääosaa näyttelevä Minka Kuustonenkin käsikirjoitti kohtauksia ja sävelsi biisejä. Jotkut jopa lainasivat kotejaan kuvauspaikoiksi. Ohjaaja on kertonut, että näyttelijät ovat seisoneet niin vahvasti idean takana, että ovat olleet valmiita tekemään töitä jopa ilman palkkaa.

Vaikutelma ei kuitenkaan ole kotikutoinen. Tsemppi on ollut kova, ja se myös näkyy. Tytti Arolan musiikki ja Hannu Käen kuvaus ansaitsevat tulla mainituiksi. Erityisen hyvin teos onnistuu sukupolvikuvauksena. Elokuvasta haluaisi pitää enemmän, mutta välillä yritys jää vain yritykseksi. Henkilöhahmoihin kaipaisi lisää syvyyttä.

Tekijät luonnehtivat työtään hyvän mielen elokuvaksi. Mukana on kuitenkin myös yhteiskuntakritiikkiä ja synkempiäkin teemoja. Sivuosissa vilahtaa tähtiä, kuten Roope Salminen ja Mikko Leppilampi.

Wendy And The Refugee Neverland

★★★

ENSI-ILTA 21.7.