Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen

Yhä useampi kohtaa saman kuin Sari, Niko ja Riitta: he ovat opiskelleet itselleen ammatin, mutta kukaan ei enää tarvitsekaan alan osaajia.

Vaatesuunnittelija Sari Hirvonen, 46, perusti oman firman, kun työt loppuivat.

”Lapsena luin jostain, että Monacon prinsessa Stéphanie oli suunnitellut uimapukumalliston. Ajattelin, että vitsit, tuollaistakin voi tehdä. Tuollaiseksi haluan. Ajattelin, että matkustelisin ja piirtelisin paljon. Elämä olisi vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Luovaan työhön ei osattu pienessä kaupungissa niin kannustaa. Helsingissä oli Ateneum ja Armi Ratia. Se oli ihan eri asia. 1980-luvun Joensuu ei ollut mikään muodin mekka. Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.

Valmistuin vaatetussuunnittelijaksi Joensuun käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta. Kun pääsin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin, tuntui, että taivas aukeni. Oli samanlaista jengiä, ja työhön kannustettiin. Olin varma, että minusta tulee uusi Jukka Rintala.

Pääsin Stockmannille kesätöihin. Jäin siitä assistentiksi ja sitten tavaratalon omien merkkien suunnittelijaksi. Suunnittelijamäärä lisääntyi koko ajan. Tuntui, että olin päässyt niin huipputaloon, että kaikki on mahdollista. Ajattelin, että tässä ollaan eläkeikään asti.

”Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.”

Vuonna 2007 muutin rakkauden perässä Kuopioon. Jos en olisi ollut niin rakastunut, olisin varmaan miettinyt kahdesti, kannattaako lähteä.

En tiennyt, mitä tekisin. Menin sitten avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, ja sattumalta vaatetusmuotoilun puolelta avautui opettajan paikka.

Äitiysloman jälkeen opetustunnit rupesivat vähenemään. Ensin etsin syytä itsestäni. Olenko tehnyt hommat niin huonosti? Alkoi hävettää, ja mietin, että vähänkö olen luuseri.

Olin kuitenkin opiskellut ja maksanut opintolainaa niin kauan, että halusin vielä tehdä oman alan töitä. Rakastan muotia ja tätä alaa.

Huhtikuussa 2014 perustin Excuse My BonBon -vaatemerkin. Kohderyhmäni olivat kurvikkaat naiset, koska tuntui, että sellaiselle olisi oikeasti tilausta. Halusin suunnitella vaatteita, joissa ei sulauduta tapettiin.

Epäröin totta kai aluksi. Eniten pelotti taloudellinen puoli. Mutta onneksi uskalsin, ja onneksi mies otti vetovastuun perheestä. Yrittäminen on tuonut paljon itsevarmuutta: hei, osaankin oikeasti jotain.

Nykyään yrittäjyyttä tarjotaan kaikille opiskelijoille. Mutta ei kaikista ole yrittäjiksi: kaikki eivät ole valmiita paineeseen ja jatkuvaan epävarmuuteen. Minä olen hyvä suunnittelija, mutta talousasiat eivät todellakaan ole heiniäni. En osaa koodata, ja on pakko pyytää apua.

”Ei kaikista ole yrittäjiksi.”

Pystyn nyt maksamaan laskut ja tekemään seuraavan malliston, mutta ei tässä voi vielä henkseleitä paukutella tai nostaa itselleen hirveitä palkkoja. Lapsilisät ovat ainoa varma tulo. Mitä jos tämä ei lähdekään pyörimään? Toisaalta se pistää yrittämään enemmän.

Työ on iso osa persoonaani. Lomallakin putkahtelee ideoita, enkä pidä sitä pahana. Jos joutuisin nyt lopettamaan, tuntuisi, että osa minuudesta menee.”

”En usko, että ympäristö kestää sitä, että vaihdamme kalusteita muutaman vuoden välein”, Niko sanoo.

Puuseppä Niko Lindgren, 31, haluaisi tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Vaikeinta on tehdä laadun sijaan halvalla ja nopeasti.

”Kun täytin kolmekymmentä, tajusin, etten ehkä elä sellaista elämää kuin olin kuvitellut tässä iässä eläväni. Olen tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat vanhempani tekevät vuorotyötä. Ajattelin itsekin, että arjen ja työvuorojen yhteensovittaminen olisi isoin haaste isona. En kuvitellut, että isoin haaste olisikin se, että työt loppuvat kesken tai että on paine perustaa yritys, koska se on ainoa tapa tehdä töitä.

Nuorempana olin kiinnostunut teatterista ja valokuvauksesta. Ajattelin, että teatteri on liian taiteellista, joten lähdin opiskelemaan valokuvausta Englantiin. Se tuntui hyvältä ja hommat etenivät.

Kun valmistuin, olin töissä valokuvausliikkeessä. Skannasin kuvia ja kehitin filmejä. Se oli ihan hyvää hommaa, mutta ajatus oli usein se, että jos myydään postikortin kokoinen kuva vanhukselle, ei ole mitään väliä, miltä se näyttää tai onko kuvankäsittely tehty hyvin.

Turhauduin siihen asenteeseen. Ajattelin, että puuseppänä pääsisin tekemään jotain konkreettista. Näkisin heti, kun jokin on tehty hyvin.

Kun hain puuseppäkouluun, pääkaupunkiseudulla puhuttiin, että täällä on aika vähän työpaikkoja. Muualla sanottiin, että moni työllistyy paikallisiin firmoihin jo ennen kuin on valmistunut. Sehän kuulostaa hyvältä, ajattelin.

”Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat.”

Valmistumisen jälkeen hommia on ollut, mutta parin kuukauden pätkissä. Nyt olen ollut työttömänä vuodenvaihteesta lähtien. Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat. Totta kai se turhauttaa.

Olen koulutukseltani puuseppä artesaani. Tunnistan eri puulajeja ja tiedän paljon pintakäsittelystä, mutta siitä ei ole kentällä kauheasti hyötyä. Vaikka firman sivuilla olisi kuva käsihöylästä, josta lentää lastuja, huonekaluja ei tehdä puusta vaan levymateriaaleista, kuten lastulevystä. Monen asenne on se, että ei tämä ole puusepän verstas, täällä vain laitetaan standardimitoitettuja osia kasaan.

Olen aina ajatellut, että työ on aika tärkeä osa elämääni. Siksi tuntui hirveältä sokilta, että monessa työpaikassa ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita työstä tai työnjäljestä. Ajateltiin, että tehdään nyt vain tämä tilaus ja jos joku palauttaa sen, tehdään uudestaan. Tärkeintä on, että pyörät pyörivät.

On saatu ihmiset hyväksymään, että tämä nyt on tällaista ja muovipinnat on helppo pitää puhtaina. Jokuhan siitä hyötyy, kun tehdään halvemmalla ja nopeammin.

On hirveän iso joukko ihmisiä, joilla ei olisi ikinä varaa ostaa suomalaisen puusepän käsin tekemiä huonekaluja. Mutta totuus on se, ettei kellään pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.

Työntekijänä toivoisin, että saisin tehdä kestävää. Ei minulla silti ole vaihtoehtoa olla tekemättä töitä. Voin vain pyrkiä tekemään parhaani annetuissa rajoissa.

”Kellään ei pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.”

Kun olin nuorempi, opinto-ohjaajilla oli käsitys, että koulutus kannattaa. Mutta ei se ole taattua. Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla.

Tälläkin alalla yritetään ajaa yrittämisen pariin. Mutta jos joku perustaa yrityksen, ei se tarkoita, että hänelle olisi yhtäkkiä töitä. Hänelle ei vain tarvitse maksaa työttömyystukea.

Toivoisin, että elämä olisi työtä ja työ elämää. Nykyään on paljon mielenterveysongelmia, koska ihmiset eivät tunne, että heidän tekemisillään on mitään arvoa.

Välillä uravalinta on kaduttanut, mutta ei koskaan silloin, kun teen näitä töitä. Kun pääsen puusepän hommiin, tiedän, että nyt teen sitä, missä tunnen olevani hyvä.”

Työhaastatteluihin pääsy on antanut Riitalle toivoa. ”Hyväksyn sen, että kilpailu on kovaa. En voi jäädä murehtimaan, miksi minua ei palkata.”

Kun Riitta Soinola, 49, aloitti sihteerin työt 20 vuotta sitten, sihteerit olivat pomojen luottohenkilöitä. Nyt suuri osa alan työpaikoista on kadonnut.

”Kun hain nuorena kesätöitä, sain valita, minne menen. Ajattelin, että muissakin töissä on yhtä kivaa ja ihanaa. En osannut edes ajatella, että kouluttautuisin johonkin ammattiin, eikä töitä olisikaan. Silloin oli selvää, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työ.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 1991, kun oli pahin lama-aika. En saanut niitä töitä, joten ajattelin, että kouluttaudun lisää. Luin itseni työn ohella yo-merkonomiksi, tradenomiksi ja suoritin pari vuotta sitten vielä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se antoi varmuutta. Minullahan on kolme koulutusta, töitä löytyisi varmasti. Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.

Kun olin nuorempi, toimitusjohtajan sihteerin titteli kuulosti hienolta. Ajattelin, että työ on puhelimeen vastaamista jakkupuvussa. Kyllä se luulo siitä karisi.

”Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.”

Olen ollut sihteerinä kaksikymmentä vuotta, muun muassa osastosihteerinä, ostosihteerinä ja johdon assistenttina. Ei se koskaan lapsuuden haaveammattini ollut, mutta olen viihtynyt.

Henkilösihteerinä hoidin joskus hyvin henkilökohtaisiakin asioita, hain puvun pesulasta ja hoidin pankkiasioita. Työhön piti olla oikea asenne. Kun tuli työtehtävä, ei voinut sanoa ei. Se oli myös luottamustehtävä.

Henkilösihteerin työ on kuin avioliitto. Jos kemiat eivät kohtaa, työnteosta ei tule mitään.

Sihteerin rooli on muuttunut viime vuosina enemmän koordinaattorin ja kehittäjän suuntaan. Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.

Jäin työttömäksi viime syksynä. Se oli sokki, mutta en masentunut. Olin ollut äitiysloman jälkeen 18 vuotta töissä, enkä koskaan ollut pitänyt esimerkiksi vuorotteluvapaata. Nyt minulla oli aikaa lukea, ulkoilla, käydä jumpassa ja taidenäyttelyissä ja tietysti lähettää työhakemuksia.

Ennen joulua olin lähettänyt 120 työhakemusta. Aluksi mietin, mikä on vikana, kun minua ei valita. Hakijoita vain on niin paljon. Yhtä paikkaa voi hakea 100–200 hakijaa, parhaimmillaan 500. Pitää olla jokin juttu, että erottuu joukosta.

Hain myös jouluapulaiseksi Alkoon ja Stockmannille. Pääsin haastatteluun, mutta eivät ne minua palkanneet. Silloin tuli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli.

Olin aina ollut varma, että kyllä tekevä työtä löytää. Nyt tajusin, ettei se niin itsestään selvää olekaan. Minulla on sen verran työkokemusta ja koulutusta, että moni palkkaa mieluummin nuoremman, jolle ei tarvitse maksaa niin paljon. Kunpa jokin yritys tajuaisi, millainen rikkaus on, että on jo tämän ikäinen. Vielä pitäisi tehdä 15 vuotta töitä ennen eläkkeelle jäämistä.

”Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.”

Kun aloitin sihteerin työt, oli vielä kirjoituskoneita ja fakseja. Tietokoneet olivat juuri tulleet. Ei sitä osannut ajatella, että teknologian kehitys olisi näin huimaa ja robotit voisivat tehdä sihteerin työt. Ne osaavat tehdä mitä vain, mutta kyllä ihmistäkin tarvitaan. Sihteeri on yksi yrityksen käyntikorteista. Sellaiseen ei kylmä kone pysty.

On sääli, että sihteerin työt ovat vähentymässä, koska olen tykännyt tehdä tätä työtä. Olen ollut osa organisaatiota ja ylpeä työstäni. En ole koskaan väheksynyt sitä. Eikö sille ole enää tilausta?

Muutokseen on sopeuduttava. Työttömyys on ollut ihan terve kokemus, joka monen muunkin pitäisi kokea. Ihmiset valittavat nykyään liikaa ja aivan turhista asioista. Jo se on aikamoista, että saa mennä töihin. Moni olisi kiitollinen siitäkin.

Toivon, että saan vielä tehdä assistentin töitä. Tiedän monia, jotka ovat tässä vaiheessa opiskelleet lähihoitajiksi. Se on arvokasta ja rankkaa hommaa, enkä väheksy sitä yhtään, mutta minulla on jo riittävän monta tutkintoa.”

Tästä on kyse

  • Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa ammateista, joiden työntekijöistä on nyt eniten ylitarjontaa. Kärjessä olivat muun muassa sihteerin, vaatturin, huonekalupuusepän, kuvataiteilijan ja vaatesuunnittelijan ammatit.
  • Etlan arvion (2015) mukaan kone saattaa hoitaa tulevaisuudessa joka kolmannen työt. Suurimmassa vaarassa ovat esimerkiksi myyjien, sihteerien, pankkitoimihenkilöiden ja tilintarkastajien työnkuvat.
  • Itsepalveluyhteiskunnassa hoidamme itse yhä useamman niistä tehtävistä, joissa joku ennen palveli: ruokaostokset, pankkiasiat, lähtöselvityksen.
  • Tilastokeskuksen mukaan (2013) viidennes itsensätyöllistäjistä on päätynyt yrittäjiksi olosuhteiden pakosta. Kulttuuri- ja käsityöammateissa toimivista itsensätyöllistäjistä pakkoyrittäjiä on joka kolmas.
  • Nuorisobarometrin (2013) mukaan enemmistö 15–29-vuotiaista pitää työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa. Työltä odotetaan itsensä toteuttamista.
  • Professori Juha T. Hakala on todennut, että nykypäivän työelämässä on paljon ylilaatua. Hän uskoo, että selvitäkseen tehostamisen paineesta on opeteltava laskemaan tasoa ja ajattelemaan, että vähempikin riittää.

Uimapukukielto julkisissa saunoissa on hygienian kannalta turha.

Miksi julkisessa saunassa pitää olla alasti? Tätä ikuisuusaiheesta on pohdittu taas tänään, kun forssalainen mies kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan, että uimapukukieltoa tulisi harkita uudelleen. Hän miettii, että ei kai alapää ole yhtään sen hygieenisempi kuin uimapuku. Kysyimme asiaa  filosofian tohtori Kirsi Saukkoselta. Hän on terveydenhuollon ympäristön hygienian asiantuntija ja ollut mukana saunahygieniatutkimuksissa.

Onko  saunassa hygieenisempaa olla alasti kuin uimapuku päällä?

– Uimapukukielto julkisissa saunoissa ei perustu hygieniaan, vaan aikaan, jolloin esimerkiksi uimahallien vettä vielä kloorattiin paljon. Kielto perustuu siihen, että kun menet uimapuvussa saunaan, niin uimapuvusta tuleva kloori saattaa höyrystyä. Se taas voi aiheuttaa hengitysteiden ärsytystä – varsinkin astmaatikoille tai muille herkille. Nykyään kloorin käyttäminen ei kuitenkaan tietääkseni ole enää niin yleistä kuin ennen, sillä monissa paikoissa käytetään otsonoitua vettä, Saukkonen sanoo.

”Mikrobit uivat hirveän helposti lauteen pintaan märästä kankaasta.”

Jos hallissa käytetään otsonoitua vettä, uimapukukielto on siis turha?

– Hygienian kannalta näin voidaan sanoa. Sitä paitsi julkisissa saunoissahan istutaan yleensä laudeliinan päällä. Mutta toki siinä on sellainen näkökulma, että jos menet uimapuku päällä saunaan, se voi herättää epäilyksen, oletko peseytynyt lainkaan. Peseytyminen on nimittäin todella tärkeää.

Saukkosen mukaan epähygieenisintä on se, jos menee uimasta suoraan saunaan eikä ole peseytynyt ennen uintia eikä sen jälkeen.

– Tällöin mikrobit voivat päästä esimerkiksi alapäästä lauteisiin. Mikrobit uivat hirveän helposti lauteen pintaan märästä kankaasta.

Muovitettu laudeliina hygieenisin

Saukkosen mukaan saunoissa hygieniaan vaikuttaa myös lauteiden pintamateriaali.

– Kun teimme saunatutkimusta, siinä selvisi, että puulauteet ovat paljon hygieenisempiä kuin vaikkapa kaakelilauteet. Puussa on itsessään antimikrobisia aineita, jotka ehkäisevät bakteerien kasvua. Kaakelilauteiden alle taas pannaan usein vesikanavia viilentämään lauteita, mutta ne saavat aikaan sen, että lauteet eivät kuivu eivätkä mikrobit näin kuole.

Hygieenisin laudeliina on Saukkosen mukaan muovitettu, sillä se suojaa lauteita parhaiten mikrobeilta.

– Kankainen laudeliina on hyvä niin kauan kun se pysyy kuivana. Mutta jos ja kun se kastuu, liina ei estä mikrobeja leviämästä lauteisiin.

 

Kysely

Pitäisikö uimapukukiellosta mielestäsi luopua julkisissa saunoissa?

Ja lajityypillinen vaihtoehto on...

Jos psykologi Liisa Keltikangas-Järviseltä kysytään, lapsia olisi hyvä hoitaa kolmevuotiaiksi asti kotona. Usein kysytäänkin. Sitten seuraa aina kiihkeä keskustelu lapsen edusta, yhteiskunnan edusta ja siitä, mitä se tarkoittaa, jos naiset alkavat jäädä vuosikausiksi kotiin.
 
Mutta hei! Lastenhoitoa miettivät muutkin kuin psykologit. Vaihteeksi asiaa voi tarkastella vaikkapa biologisen antropologian näkökulmasta. Apinatutkija Sonja Koski tutkii ihmisen evoluutiota lähisukulaisten avulla. Sieltä käy ilmi, että ihminen on parin miljoonan vuoden aikana kehittänyt omanlaisensa tyylin kasvattaa lapsia: porukalla.

– Se on kädellisillä aivan poikkeuksellista: esimerkiksi simpansseilla emo hoitaa poikasen yksin, Koski sanoo.

Nyky-yhteiskunnassa ihmisen yhteiskasvattajuus näkyy vaikka siinä, että isoisiä, kummeja ja kavereita pyydetään välillä lapsenvahdeiksi ja että lapset viedään työpäivän ajaksi päiväkotiin. Apinatutkijan mielestä tutkimuksella voisi olla hyvä opetus äideille:

– Ei tarvitse syyllistyä siitä, että päiväkodin tädistä tulee omalle lapselle tärkeä ihminen. Se on meille lajityypillistä!

Seuraavan kerran, kun päivähoitokeskustelu lähtee omituisille raiteille ja naiset ryhtyvät syyllistymään kotihoidosta tai päivähoidosta, muistakaamme apinoita ja keskittykäämme siihen, mitä Keltikangas-Järvinenkin yrittää oikeasti sanoa: olennaista on, että päiväkodeissa on tarpeeksi pienet lapsiryhmät ja hyvinvoiva henkilökunta.
 
Lue juttu tutkija Sonja Kosken työstä Me Naisten numerosta 12/2017.

 

Mistä kaksikko saa ruokaa, kun unelias ja syöppö majava ei survivalistin metsästysyrityksistä hätkähdä?

IS TV-LEHTI: Kuusamon korpi kutsuu uusiseelantilaista survivalistia Josh Jamesia ja brittikokki Matt Tebbuttia tosi-tv-sarjan Nälkäiset selviytyjät toisessa jaksossa.

Lumipeitteistä järvimaisemaa kaksikko kehuu kauniiksi. Talven karuus kuitenkin yllättää kokeneen eränkävijän ja rajallisista raaka-aineista herkkuruokia ääriolosuhteissa loihtivan kokin nopeasti.

Ohjelman vetävyyden kannalta tämä tietää lunta tupaan – valtaosan jaksosta kaksikko kyhnöttää kylmissään ja nälissään rakentamassaan tukikohdassa. Edes majavanmetsästys ei ota tuulta alleen, sillä unelias ja syöppö majava ei survivalistin metsästysyrityksistä hätkähdä.

Kokki-Mattin etukäteen hehkuttamat luonnonmarjatkaan eivät ole parhaimmillaan talven pakkasilla.

Lue myös: Lapin lasi-igluhotellista tuli somesensaatio maailmalla: ”Suomi taisi juuri päihittää Islannin”

Tosi-tv:ssä tunteet ovat avainasemassa – niin luomassa tarinaa kuin katsojan samaistumispintana. Suomen talvisen luonnon karuus saa kaksikolta pääasiassa kylmää kyytiä. Kuitenkin juuri näiden negatiivisten tunteiden ylivalta syö mahdollisuuden samastua kaksikon harvoihin riemunhetkiin.

Kaksikko ihastelee Suomea monessa asiassa, mutta myös tämä jää selviytymistaiston jalkoihin. Päällimmäisenä jaksosta mieleen jää onttouden tunne, mikä tekee jaksosta hieman vaikeasti lähestyttävän.

Eksotiikkaa ja selviytymiseetosta ei siis lumisista metsistä puutu, vaikkakin kuusamolaisten matkailuyrittäjien on turha odottaa jakson perusteella yleisöryntäystä – sen verran kylmää, märkää ja nälkäistä seikkailijoiden meno on.

Nälkäiset selviytyjät, Kutonen ma klo 21.00

 

Tyytyväisimmät kaupunkilaiset eivät asu suurimmissa cityissä vaan lakeuksilla. 

Kun Suomen 20 suurimman kaupungin asukkailta kysyttiin, onko kotikunta hyvä paikka asua, monessa kaupungissa oltiin melko tyytyväisiä – mutta Seinäjoella todella vastattiin kyllä. Epsi Ratingin raportin mukaan Seinäjoella on suurista kaupungeista kaikkein tyytyväisimmät asukkaat.

Suurten kaupunkien kärkikolmikkoon mahtuivat voitokkaan Seinäjoen lisäksi Tampere ja Espoo. Tampere pyyhki lattiaa Turulla, joka sijoittui suurien kaupunkien seitsemänneksi. Tampere–Turku-maaottelun kuvio on toistunut jo vuodesta 2012, jolloin vuosittainen vertailu aloitettiin.

Pääkaupunki Helsinki sijoittui kuudenneksi ja päästi nyt edelleen muun muassa Joensuun ja Kuopion. 

Duudsonien kotipaikkakunta

Mitä stereotypioihin tulee, seinäjokelaisia pidetään luonteeltaan suorina ja ylpeinä. Voi siis olettaa, että Seinäjoella asiat tosiaan ovat melko mallillaan: kai suorapuheiset kaupunkilaiset olisivat sanoneet, jos jokin omassa kotikaupungissa olisi isommin pielessä. Toisaalta, jos seinäjokelaisten ylpeys ilmenee korostuneena kotiseuturakkautena, tulos on voinut saada siitä lisää nostetta.

Tunnetuimpiin seinäjokelaisiin lukeutuvat Duudsonit, jotka ovat viime vuosina vieneet kotipaikkaansa maailmankartalle oikein urakalla. Duudsonien Jukka Hildén on muun muassa vieraillut Valkoisessa talossa. Hildén ja Jarno Laasala tosin muuttivat runsas vuosi sitten Los Angelesiin, joten jäämme odottamaan vertailua, kumpi on parempi asuinpaikkakunta: Seinäjoki vai Los Angeles. 

Pirkkala on silti parempi

Kuntavertailussa vastaajat antoivat kotikunnalleen arvosanan kolmessa kategoriassa: kuinka tyytyväinen asukas on kaikkiin asuinkunnan tarjoamiin palveluihin, kuinka hyvin palvelut täyttävät asukkaan odotukset ja kuinka lähellä asuinkunta on täydellistä kuntaa. Jokainen kategoria sai arvon nollasta sataan, ja sata tarkoittaa täydellistä kuntaa. 

Seinäjokelaiset antoivat kunnalleen mukavat 76,5 pistettä sadasta, ja loputkin suurten kaupunkien kärkiseitsikosta pyörivät 70 pisteen paremmalla puolella. 

Pienemmillä paikkakunnilla ollaan kuitenkin vielä tyytyväisempiä omaan asuinpaikkaan. Kun mukaan otetaan tutkimuksen kaikki 75 kuntaa, Seinäjoki on vasta yhdeksännellä sijalla. Edelle ovat kirineet muun muassa Lapua, Siilinjärvi ja Naantali. Kaikkien kuntien ykkösinä paistattelevat Pirkkala ja Kauniainen 84,5 pisteen tuloksellaan.