Lisäainepelko voi johtaa jopa epäterveellisiin ratkaisuihin

0 kommenttia

6.02.2012 14:45

Shutterstock

Nostan kolmioleipä­paketin liukuhihnalle ja vilkuilen taakseni. Jotenkin tekisi mieli selitellä. Että on niin kiire. Että tämä on ihan poikkeustilanne.

Lupaan pyhästi itselleni, että vain tänään, vain tämän kerran. Kotona haukkaan leipää ja tavaan pakkauksen aineosaluetteloa.

Vielä vuosi sitten olisin saattanut miettiä leivän turhia kaloreita, mutta nyt minua piinaavat pitkään listaan kirjatut sanat: kaliumsorbaatti ja natriumbentsoaatti.

Miten tässä on näin päässyt käymään?

Luomua ja nakkeja

Aluksi puhuttiin natriumglutamaatista. Sen pelättiin koukuttavan, aiheuttavan päänsärkyä ja tekevän lapset ylivilkkaiksi. Kun kammottu E621 korvautui vaivihkaa hiivauutteella, alettiin kauhistella makkaroiden nitraatteja.

Viesti meni perille: ruuassamme on isot määrät lisäaineita, ja ne ovat pahasta.

Joulukuussa Atria julkisti näyttävän mainoskampanjan, jossa vakuutettiin lisäaineiden turvallisuutta. Mainoksessa muistutettiin, että puolukassakin on sorbiinihappoa, bentsoehappoa, pektiiniä, karotenoidia ja antosyaania, joista käytetään tunnuksia E200, E210, E440, E160a ja E163.

– Ihmisillä on turhaan näkemys, että lisäaineet ovat pahasta, ja e-koodista on tullut melkein kirosana. Samoja aineita löytyy kuitenkin luonnosta, eivätkä aineet ole pahoja oikein käytettyinä, sanoo Atrian laatu- ja tuoteturvallisuusjohtaja Merja Leino.

Kampanja ei kelvannut ruokaintoilijoille, jotka vetivät mainoksesta luomuherneen nenään: puolukkaan väriaine E163 kuuluu luonnostaan, mutta jogurttiin sitä joudutaan lisäämään siksi, ettei se näytä tarpeeksi houkuttelevalta ilman.

Trenditietoiset jatkoivat suosikkimantransa toistelemista: "Vältän lisä­aineita ja suosin aitoa ruokaa".

Ei ihme, jos tavallista ruokakaupassa kävijää ahdistaa. Toisena päivänä hän lataa ostoskärryynsä luomua, toisena nakkipaketteja. Jos lisäaineet kerran ovat turvallisia, miksi leipäpaketin kyljessä hehkutetaan, että "e-koodeja nolla"?
Nyt tarvitaan asiantuntija hätiin.

Kuka pelkää C-vitamiinia?

Turun yliopiston ravitsemustutkijan Sanna Talvian mielestä on hyvä, että lisäaineista keskustellaan.

– On järkevää miettiä, mitä voidaan vähentää. Esimerkiksi nitriitit ovat säilöntäaineina hyödyllisiä mutta myös potentiaalisia karsinogeenejä. Paljonko niitä voidaan vähentää ennen kuin aiheutetaan uusia uhkia, esimerkiksi ruokamyrkytyksiä?

Talviaa kuitenkin ärsyttää keskustelun mustavalkoisuus. Hänen mielestään aineita ei pitäisi niputtaa yhdeksi ryhmäksi. Joukossa kun on sekä luonnontuotteita että kemiallisesti valmistettuja yhdisteitä. Väriaineita kyhätään laboratorioissa, mutta niitä saadaan myös muun muassa punajuuresta, viinirypäleistä ja punakaalista.

E-koodi ei tee aineesta automaattisesti pahaa. Talvia antaa esimerkin: samat ihmiset, jotka välttävät säilöntäaine askorbiinihappoa ruuassa, napsivat sitä purkista C-vitamiinina. Pektiiniä he saavat haukkaamalla omenaa ja natriumbikarbonaattia lisäämällä sitä taikinaan leivinjauheena.

Talvian mukaan useimpia lisäaineita voi syödä huoletta. Sanojensa vakuudeksi hän kaivaa jääkaapistaan jogurttitölkin ja tavaa sen ainesosalistaa.

– Sakeuttamisainetta, aromia ja happamuudensäätöainetta.

Kliinisen ravitsemustieteen dosentti, laillistettu ravitsemusterapeutti Ursula Schwab harmittelee, että villitys saa ihmiset tekemään jopa epäterveellisiä ratkaisuja.

– On ihmeellistä, miten hyvin kampanja voin lisäaineettomuudesta on mennyt läpi, vaikka kova rasva on todettu tutkimuksissa haitalliseksi. Margariinissa on lisäaineita kuitenkin vain vähän, ja lisäksi joukkoon kuuluu sellaisia kuin beetakaroteeni, jota saamme esimerkiksi porkkanasta.

Pelkoa lietsoo ehkä se, että joistakin lisäaineista voi olla suurina määrinä haittaa. Niin on tosin monesta muustakin ruoka-aineesta.

– Suola on hyvä mauste, joka voi aiheuttaa suurina määrinä terveysongelmia. Sama ajatus pätee lisäaineisiinkin: kohtuus kaikessa, Atrian Merja Leino vertaa.

Tyypillinen suomalainen syö suolaa päivässä helposti yli sallitun teelusikallisen, mutta lisäaineita saa määrät ylittääkseen vetää aika tavalla: harva ehtii juoda bentsoehappoa sisältävää mehua puoltatoista litraa päivässä. Ja jos ehtiikin, ainoa huolenaihe ei ole säilöntäaine, vaan myös sokeri.

Usein unohtuukin, että raskaasti e-koodattu ruokavalio ei ole muutenkaan suositusten mukainen. Suurin pommi muhii karkeissa, limppareissa, valmisleivonnaisissa ja jäätelössä.

Uskottava on. Perusterveellisestä ruokavaliosta on vaikea saada liikaa lisä­aineita. Miksi nollakoodivillitys ei silti ota laantuakseen?

Sinua on huijattu

Kun ruotsalaistoimittaja Mats-Eric Nilssonin kirja Petos lautasella ilmestyi, moni järkyttyi. Ruoka onkin huijausta! Se, mitä myydään meille jäätelönä, ei sisälläkään kananmunaa vaan esimerkiksi sakeuttamis-, emulgointi- ja happamuudensäätöaineita.

Monet Nilssonin opuksiin perehtyneet eivät pelkääkään e-koodeja niiden itsensä vuoksi. Heitä tympii se, että ruuan laatu kärsii teollisessa käsittelyssä niin, että lopputulos kaipaa parantelua. Jotain vikaahan ruuassa täytyy olla, jos sitä täytyy sakeuttaa ja makeuttaa.

Lisäaineiden vastustajat kaipaavat hyvää ja aitoa ruokaa. Samalla he kaipaavat menneeseen, vanhoihin hyviin aikoihin, joina maito tuli mansikin utareesta eikä pastöroituna ja homogenisoituna vaaleansinisestä tölkistä.

– Esimerkiksi taloudellinen tilanne, nykyinen työelämä ja ilmastonmuutoksen uhka ovat synnyttäneet epävarmuutta, joka saa ihmiset kaipaamaan tuttua ja turvallista, sanoo viestinnän tutkija Anne Leppänen.

Lautasen sisältöä voi hallita toisin kuin maailmantalouden liikkeitä. Ilmiötä selittää Leppäsen mielestä myös se, että monet puhtaan ruuan puolestapuhujat osaavat muotoilla viestinsä
vetoavasti. Nilssonkin puhuu ruuan väärentämisestä.

Aidon ruuan ihannoiminen ei kuitenkaan ole ihan ongelmatonta. Eineksiä on helppo halveksia, kun on rahaa ja aikaa shoppailla maatilatorilla. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta keitellä omia kasvisliemiään.

– Ruokakeskustelu luo aikamoisia paineita. On hyvä miettiä, kuinka suuria uhrauksia olemme valmiita tekemään ja miten paljon haluamme luopua saavutetuista eduista. Ainahan voi tietysti palata siihen, että toinen vanhempi jää kotiin tekemään ruokaa tai että perhe muuttaa maalle viljelemään itse omat ruokansa, Sanna Talvia sanoo.

Aito ruoka ei muutenkaan aina ole sellainen ekoteko, jolta se luomuvihanneksia paperipussiin pakatessa tuntuu. Esimerkiksi säilöntäaineiden karttaminen tarkoittaa myös nopeammin ilmestyviä homepilkkuja ja useampia kauppareissuja. Siis enemmän autoilua ja biojäteastiaan kipattua ruokaa.

Kolmioleipä on saanut synninpäästön. E-koodeja vai ei, se on ehkä sittenkin enimmäkseen makukysymys.

Mikä ihmeen ADI?

Jos lisäaineella on suurissa määrissä kielteisiä vaikutuksia, sille määritellään ADI-arvo eli suurin hyväksyttävä päivittäinen enimmäissaanti. ADI ilmoitetaan milligrammoina henkilön painokiloa ja vuorokautta kohden. Yleensä tiedolla ei ole tavalliselle kuluttajalle merkitystä, sillä arvoja on vaikea ylittää. Poikkeuksia kuitenkin on:

– Nitriitti ja bentsoehappo ovat esimerkkejä lisäaineista, joiden rajat pienet lapset saattavat ylittää, kertoo Eviran ylitarkastaja Kirsi-Helena Kanninen.

Nitriittiä käytetään yleisesti lihatuotteiden säilöntäaineina. Bentsoehappoa voi olla esimerkiksi joissakin mehuissa.


Osoitteesta www.evira.fi löytyvään oppaaseen on koottu kaikki lisäaineet.